Feissarit vinkuvat aina muita ihmisiä antamaan rahaa. Testataanpa, kuinka avokätisiä he itse ovat.
”Olisiko hetki aikaa?” lähestyy Kerttu, 26, minua Elielin aukiolla.
On.
”Kiinnostaisiko avustaa rahallisesti Amnestya?”
Periaatteessa kyllä, käytännössä ehkä. Mikä olisi sopiva summa?
”Se riippuu, mutta keskivertoavustus on tuollainen 10 euroa kuukaudessa vuoden ajan ainakin aluksi.”
Mitäs jos tehtäisiinkin niin, että annat saman rahan minulle? Pitäisi päästä talvehtimaan Aasiaan. Siellä sitten tuen pari kuukautta ahkerasti paikallista elinkeinoelämää, eli raha menisi hyvään tarkoitukseen. Aina valitetaan, että ensin pitää auttaa kotimaan kärsiviä. Suomen talvi ahdistaa minua, joten samalla tukisit suomalaista ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä.
”Kuulostaa ihan hyvältä, mutta…”
Tehdään niin, että saat tämän jutun kirjoituspalkkion, joka on takuulla suurempi kuin 120 euroa. Saatte jotain kaks hunttia, jos annat mulle 120 euroa. Jäätte reippaasti voitolle, ja me kaikki pääsemme harjoittamaan hyväntekeväisyyttä.
”Valitettavasti mulla ei taida riittää tohon rahaa…”
Mitäs pelleilyä tämä oikein on!? Pyydetään muilta, mutta itse ei olla valmiita antamaan mitään! Itsekäs ja tekopyhä ihminen!
”Annan jo puolelle kymmenelle järjestölle rahaa sen verran paljon, ettei uskalla edes laskea, paljonko vuodessa menee. 500 euroa?”
Mieleeni tulee, onko rahan kerääminen omaan taskuun ylipäätään laillista pummaamista. Soitetaanpa poliisin lupayksikköön.
”Ei”, kuuluu heti.
Eikö?
”Rahankeräyslaki kieltää. Keräyksen kohteella tulee olla yleishyödyllinen käyttötarkoitus ja pitää olla rekisteröity yhdistys tai säätiö saadakseen kerätä rahaa. Joskus joku haluaisi pyytää rahaa itselleen, mutta se loppuu, kun hän soittaa meille ja selviää, ettei se ole mahdollista.”
Välistä vetäminenkin loppui käytännössä lain muuttuessa 2006, kun joku selkärangaton kusipäämulkku tilitti kohteelleen ainoastaan pari prosenttia lahjoitetuista rahoista ja piti loput itsellään ”hallintokuluina”. Kertun kanssa kanssa ei tule vänkäämisestä huolimatta vaihtokauppoja.
Markus on kauempana keräämässä tuohta WWF:lle. On kuun loppu eikä rahankerääjällä ole yhtään rahaa.
Jos omatunto ei hyväksy yksityishenkilön auttamista, niin voin lahjoittaa kirjoituspalkkion Uskontojen uhrit RY:lle. Nehän on varmasti ylimääräisen rahan tarpeessa kun eivät ole mitenkään mediaseksikäs organisaatio, eikä kadulla näy koskaan feissareita kinuamassa rahaa heille.
”Hittolainen, hyvä diili! Heitän 120 euroa jos annat meille pari hunttia!” innostuu vieressä oleva Marlon.
”Pitää odottaa ensi kuun puolelle, että saan rahaa.”
Okei. Mikäs sun puhelinnumerosi on?
”Ei mulla ole puhelinta…”
Se siitä sitten. Herätättekö aggressioita, kun pummaatte ohikulkijoilta rahaa?
”Vähän. Harvemmin tulee nyrkistä, mutta deekut käy joskus iholle. Selvinpäin ei koskaan käydä päälle.”
Teitä pidetään rasittavina.
”Ihan syystä! Me ollaan! Käytännössä meissä ei ole mitään eroa densoihin.”
Operaatio Nälkäpäivä 20. – 22.9.
Mikä feissaus?
Feissaus tarkoittaa kansalaisjärjestöjen tapaa hankkia jäseniä ja tukijoita kasvokkain tapahtuvien tapaamisten kautta. Idean keksi Itävallan Greenpeace.
Feissaus on yksi yhdistysten ja järjestöjen tärkeimpiä ja kustannustehokkaimpia varainhankintatapoja.
Feissareita on Suomessa noin 200, joista suurin osa toimii vain kesällä.
Greenpeacen feissaus alkoi Suomessa vuonna 2001. Kuudessa vuodessa Greenpeacen lahjoittajamäärä on noussut yli seitsemänkertaiseksi 3 000: sta 22 500:aan lähinnä feissareiden ansiosta.
Tsekkaa Peltosen feissausvideo osoitteessa: www.city.fi/357
