Kasarin lopulla jokainen Bulevardia liituraita auki sahaava Kauppasurkean dropoutti oli toimitusjohtaja. Ei väliä, vaikka yritys oli vastarekisteröity toiminimi, henkilökuntaa tasan yksi ja liikevaihtoa sen verran, että kirjanpitäjänä olisi voinut toimia keskittymishäiriöinen kolmasluokkalainen. Tärkeintä oli, että Forumin käyntikorttiautomaatissa printatussa tsetissä komeili tittelinä toimitusjohtaja.
90-luvun nousukaudella kaljupäiset ruotsalaiset gurut opettivat, että tärkeintä oli luovuus. Art Directorit ja copywriterit, nuo vaiteliaat miehet ja naiset reklaamien takana, nostettiin uuden ajan ikoneiksi. Kadut olivat pian täynnä lyhyttukkaisia kokoharmaisiin pukeutuneita visionäärejä, jotka toistelivat Wiredista ja Wallpaperista apinoimiaan fraaseja Bauhaus-lasit huurussa. Jokainen, jonka kellarista löytyi Macci ja kaverilta kopioitu Photoshop, nimesi itsensä Art Directoriksi. Väliäkö sillä, jos referensseistä löytyi ainoastaan pikkusiskon aavikkohiirten kotisivut.
Tuottajat ovat 2000-luvun Art Directoreita. Mystisen tittelin taakse kätkeytyneinä he antavat kuvan maailmansotamittakaavan organisatoorisista kyvyistään, Tokion puhelinluettelon paksuisista Rolodexeistään ja näppiensä ulottuvilla olevista rahavirroista, jotka saavat Aatos Erkon pankkitilin näyttämään kuusamolaisen keskiolutkapakan tippikupilta.
Usein näiden baarien henkselinpaukuttelijoiden suurimmat avut ovat kahdeksan tuhannen euron opintolaina, kyky järjestää kaksivuotiaan syntymäpäivät ilman kuolonuhreja, ja kaveri, jonka sisko on Finnkinon kassalla duunissa.
Tittelit vaihtuvat, mutta ihmistyyppi pysyy. En tiedä, onko kyse huonosta itsetunnosta, huomionhalusta vai yksinkertaisesti kyvyttömyydestä saada pillua omilla avuillaan, mutta hymyilemään se pistää. Jään innokkaana odottamaan, mikä on vuosikymmenen lopun uusi trendititteli, jolla koulut kesken jättäneet luuserit voivat pönkittää haurasta egoaan.
Kirjailija?
Kirjoittaja on 25-vuotias ravintolafriikki ja kirjailija.
