City ja adidas Originals sukeltavat tässä Original Icons -juttusarjassa hip hopin ja urbaanin kulttuurin historiaan. Esiin nostetaan tärkeimmät tekijät eri alalajeista ja heidän kauttaan peilataan kulttuurimuodon matkaa pienten piirien alakulttuurista kansainväliseen valtavirtaan. Tässä jutussa tutustutaan suomalaiseen skeittikulttuuriin osaavien skeittareiden opastuksella.
Samu Karvonen, Helsinki
”Joskus ysärin lopulla aloitin. Sitä alkoi lautoja näkymään, ja samassa talossa yhdellä kaverilla oli lauta ja sitä koitettiin vuorotellen. Kaverilla sattui olemaan enemmän lautoja ja lunastin yhden. Ensin laskettiin persuuksillaan lähimäkiä ja sit kun uskallettiin, lasketttiin seisten. Pikku hiljaa enemmän alkoi lähipiirin porukka skeittaamaan. Sitten löytyi lehdet ja videot. Ensimmäinen lehti, jossa mainittiin skeittauksesta oli Koululainen.
Lehdistä sai sitä, mitä kaikkea muualla tehdään laudalla. Siellä mennään putkilla ja rappusilla. Taso ja mahdollisuudet välittyivät. Leffat oli enimmäkseen Amerikasta ja näin myös Suomi-leffan Control Teens, jossa oli kovia tyyppejä. CTRL Clothing oli silloin hieman erilainen. Ruvettiin fanittamaan suomalaisia tyyppejä.
Ihan aluksi skeitattiin omalla pihalla ja siihen väsätttiin pieni hyppyri, tai rappurauta haettiin. Reviiri alkoi laajentumaan, mentiin lähimmälle vanhustentalolle Ruskeasuolle ja siinä oli korkeampi katukanttari, josta pystyi hyppäämään alas. Siitä tuli kohtauspaikka. Sit, kun äiti alkoi luvan, tai ei välttämättä edes antanut, niin lähdettiin keskustaan.
Ysäriltä 2000-luvun alkuun asti Pasilan rauhanaukio oli tosi legendaarinen mesta helsinkiläisille. Ainakin 100 metriä hyvää flättiä curbia. Mua edeltävä generaatio kasvoi siellä ja itse ehdin loppuvaiheessa mukaan. Laittoivat isot kukkaruukut curbien päälle, jossain vaiheessa niitä käytiin ottamassa niitä pois ja hetken pääs taas skeittaamaan. Siellä on järjestetty curbiskeittauksen sm-kisojakin.
Kun siellä ei enää pystynyt skeittaamaan, niin itselle jäi mestaksi Kampin uudempi, kolmionmuotoinen aukio. Siellä on tullut vietettyä aikaa. Monipuolinen ja muksummallekin helppo, kun on kaikenkokoista skeitattavaa. Sitten tuli postitalon taakse mesta. Pyhä kolminaisuus: Kamppi, Kiasma ja Posti. Postilla skeitattiin kesä kaksi ja sit tuli rakennusvirasto kävi vetämässä tapit siihen, että skeittaus loppuis. Muutama skedeaktiivi kävi samana yönä leikkaamassa ne tapit pois. Ehkä ne ymmärsi sitten, mitä se merkitsee skeittareille, kun tappeja ei tuotu takaisin.
Kiasma puolestaan on antanut hyväksynnän sille touhulle. Siellä on oltu syvästi ilahtuneita siitä, että skeittarit on nähnyt siinä mahdollisuuksia, joita siinä vaiheessa kun se on rakennettu, he eivät ole itse nähneet. Kiasman kanssa tehdään paljon yhteistyötä skeittauksen parissa. Sisällä on ollut muun muassa skeitattavaa taidetta ja monena kesänä meillä on ollut jonkinnäköinen obstaakkeli Kiasman nurmikolla. Uusia härveleitä on luvassa seuraavillekin vuosille.
Skeittaamisessa on omalla tavallaan helppo lähestyä toista. Jos oot yksin skeittiparkilla, niin mitä todennäköisemmin joku taputtaa tai tulee juttelemaan. Itse huomannut maailmalla pyöriessä, että löydät saman tien tyyppejä. Suunnaton luotto, että olet saman ringin sisällä ja suhun voi luottaa ja sun kanssa voi hengailla. Kai skeittarit vetää samanlaisia ihmisiä puoleensa. Siinä on paljon yhteistä puheenaihetta.
Kotipiha, naapurikulmat, sit keskusta, sit toinen paikkakunta, sit Suomi, sit Eurooppa ja sit Amerikka ja Australia. Se on hyvä syy matkustaa. Meet mihin tahansa, niin otat laudan mukaan ja sulla ei lopu tekeminen. Ikuista etsintää. Matkailun kannalta täydellinen aspekti siinä on se, että mihin tahansa menen, tutustun paikallisiin ja vierailen niiden kodeissa ja ne näyttävät mulle ne aidot paikalliset mestat ja tavat. Tiedän monesta maasta sellaisia takapihoja ja muita, joita monet ei esim pariisissa näe. Tuskin haluiskaan. Mua kiinnostaa monessa paikassa täysin eri asiat kuin muita ”tavallisia” ihmisiä.
Ite olen viisi kuus vuotta saanut kiertää muiden rahoilla maailmaa, mennyt pitkin poikin peltoja. Vähän nuorempana skeittaus oli enemmän kaikki kaikessa, ei välttämättä kiinnostanut kulttuuri ja ne perinteiset nähtävyydet. Jos mä oisin vähän vanhempana päässyt kaikkiin noihin reissuihin uudestaan, niin oisin ottanut puol viikkoa reissun perään ja tutustunut muuhunkin kuin siihen katupölyyn. Ei ne museot ja muut nuorempana kiinnostanut. Jos joku vei Akropolikselle, niin sit käytiin, mutta ei sitä itse olisi sinne mennyt aurinkoista skeittipäivää tuhlaamaan.”
Skeittaus kuuluu luonnollisena osana suomalaista urbaania kulttuuria esittelevään juttusarjaan. Skeittarit ovat kuuluneet isolta osin samaan lökäpöksyporukkaan, mitä hip hop -väki. Usein kuultu tarina kertoo muun muassa kuinka Davo ”toi räpin Suomeen” palatessaan skeittireissulta jenkeistä. Tämän jälkeen skeittarit ovat olleet vahvasti läsnä suomalaisessa hip hop -kulttuurissa. Tiiviin suhteen tuorein ja näkyvin yksittäinen esimerkki lienee SMC Hoodrats skedekulttuuria viljelevine videoineen.
Tässä jutussa yritetään ymmärtää suomalaisia skeittareita.
Missä suomalainen skeittaus menee? 1980-luvulla muiden uuden urbaanin kulttuurin muotojen kanssa maahamme rantautunut laji oli pitkään kieroon katsomisen kohde, mutta vuosien saatossa ja harrastajamäärien kasvettua skeittarit ovat saaneet entistä enemmän ymmärrystä osakseen.
”Tosi miellyttävästi karsiutunut se hämärän graffiti-narkkari-hopparin leima pois ja skeittaus on saanut oikeata totuutta esiin. Se on hyötyliikuntaa, vapaaehtoista ja hyvä vastapaino esimerkiksi monelle perinteiselle, myös fyysisesti vaativalle urheilulle, jota treenataan päivät pitkät valmentajan opastuksella. Skedeliitolla on osuus asiaan ja niin myös sillä, että skeittareina ollaan jaksettu jankuttaa skeittauksesta”, Rullalautaliitossa vaikuttava ammattilaisskeittari Samu Karvonen sanoo.
Suomalaiset skeittarit pärjäävät kansainvälisessä vertailussa mainiosti, vaikka täällä kausi rajoittuu ulkona seitsemään kuukauteen. Tai ehkä juuri siksi.
”Monet ihmettelevät, miten noin pienestä ja jäisestä paikasta voi tulla noin paljon noin hyviä skeittareita väkilukuun verrattuna. Ettehän pääse edes kunnolla skeittaamaan. Siitä tulee hieman sellainen ”talvisodan voittajafiilis”. Esimerkiksi Kaliforniassa pääsee skeittaamaan ympäri vuoden, joka päiväisessä auringossa ei tule välttämättä sitä latausta. Täällä sitä miettii syksyllä, että nyt on puskettava täysillä, koska seuraavat viisi kuukautta ollaan taas siellä pommisuojassa”, Karvonen kertoo.
Muotti
Helppo ja perinteinen tapa kuvata eroa skeittauksen ja perinteisten urheilulajien välillä on kutsua skeittausta elämäntavaksi, siinä missä monet urheilulajit ovat harrastajilleen ”vain lajeja”. Toista eletään ja hengitetään, toista käydään treenaamassa tiettyyn aikaan, tietyssä paikassa.
”Skeittaus on kasvanut ja siitä on tullut mainstreamimpää, vähän samalla tavalla kuin lumilautailusta. Tuskin skeittarit kuitenkaan haluaa ikinä tulla täysin hyväksytyksi”, Karvonen sanoo.
”Skeittausta ei pitäisi pukata perinteisen lajin muottiin. Se on liian monimuotoista ja rönsyilevää siihen. Antaa rakenteiden muuttua lajille sopivaksi. Minulle ei ole väliä, päätyykö skeittaus olympialaisiin. Vaikka kisoja on mukava katsoa, kuka on lopulta paras?” pohtii betoniparkkeja rakentavan Concrete Proofin skeittari/betonimies Tero Pikkarainen.
”Pitäisi antaa vapaat kädet kehittyä. Etelä-Ruotsissa Malmössä on tehty niin, että kun ei saatu skeittareita kouluun, niin rakennetaan sisähallin viereen lukio. Jos ei voida voittaa niitä, mennään niiden puolelle. Nyt siellä on skeittilukio, jonne tulee ympäri Eurooppaa tyyppejä opiskelemaan”, Pikkarainen selittää.
Pikkarainen kertoo innoissaan siteerauksen yhdeltä skeittilukion opettajalta, joka oli huomannut nuorten innokkuuden:
”Koska laji on sellainen, että joudut aina kaatumisen jälkeen nousemaan ylös ja yrittämään uudestaan, sun pitää laittaa siihen himmeä määrä tahtoa. Kun nuoret saadaan ymmärtämään, että sä voit pärjätä samalla asenteella elämässä ihan millä tahansa alalla, ihmissuhteissa, taloudessa tai missä tahansa. Se karsii myös harrastajia aika paljon veke, kun siihen joutuu pistämään niin paljon. Katsoin sitä dokkarinpätkästä ja meinas tulla tippa linssiin.”
Tero Pikkarainen, Kemijärvi
"Ekan kerran skedettiin -88 Kemijärvellä ja silloin ei ollut vielä mitään. Jätkien tekemiä hyppyramppeja ja lavan päälle rakennettu hökötys. Laskettiin mäkeä ja vedettiin siksakkia mäkeä ylös. Silloin ei tajunnut tarttevansa härveleitä. Poropudaksen Jarkon ohi kuljettiin ja se oli roudannut hyppyrampin tielle ja me oltiin huulet pyöreinä. Siitä se lähti.
Kaikki oli ite väsättyjä vanereita ja lankunpätkiä. Epämääräisiä hökötyksiä. Ainakaan pohjoisessa ei ollut skedemediaa tai mitään, mistä olisi nähnyt mitään. Meidän esikuvat oli paikalliset jätkät. Kun vanhemmaksi tuli, joskus 12-vuotiaana näki leffan, ja tajus, että skedejätkiä on Helsingissä ja isommista leffoista, että maailmallakin.
Ei koko skeittausta ajatellut silloin, sitä vaan skeittas. Ei tajunnut kulttuuria. 1991 alkoi kiinnostaa enemmän. Nuorisotilojen alakerrassa oli videopaja ja sieltä sai lainaan kameroita ja vanhemmat jätkät lainasi ja teki Team Black Market -videota. Myöhemmin kuullut, että etelässä jengi oli nähnyt sen ja ihmetellyt, että tuolla pohjoisessakin skeitataan.
Meillä oli ehkä 20 hengen porukka, josta 15 skeittas enemmän. Sai juosta ammareita pakoon.
Ennen hip hopia oli ravers-tyyli, raita t-paitaa, vitun leveät housut, sukkapipo ja vitusti kirkkaita värejä. Totta kai se pisti silmään jossain Kemijärvellä, jossa garmiinin punainen silkkitakki oli se, jolla repäistiin. Jos sulla ei ollut purkkarit ja 501:set jalassa, katsottiin kieroon. Housut valui polvissa ja varmasti vitutti niitä ammareita, kun tultiin kuin mitkäkin Pelle Pelottomat vastaan. Se oli meille skedetyyli, vaikka se taisi olla raversista, sit se alkoi mennä hip hopiksi, kun piti laittaat camohousut maihareihin.
Ei ollut puhettakaan tietyistä tempuista, että tehtiin joku flippi siististi, vaan paiskattiin lauta ilmaan ja yritettiin päästä päälle.
Se oli meille tosi vahva yhteenliittävä tekijä, koska se oli meidän tyyli, joka poikkesi valtavirrasta. Oli meidän porukka ja me erotuttiin siinä Kemijärven keskustan nuorisotiloilla, sinne päätyyn me roudattiin skeitattavaksi jotain penkkejä ja ne oli pystyssä ehkä päivän kaksi. Niitä piti säätää ja vääntää aina, eikä ollut koskaan mitään pysyvää.
Muistan pikkujätkästä, että Kemijärven Intersportissa oli keräyslipas, jolla kerättiin ramppia varten ja saatiin teräsrunkoinen mini. Siellä oltiin aina, mutta ei sitä uskaltanut skeitata, se oli ihan vitun vaikee. Saatiin kemppaan sisähallikin vähäksi aikaa, mutta ei sielläkään ollut mitään härveleitä, muuta kuin se mini. Sparin alakertaan saatiin halli ja jätkät väsäsi sinne härveleitä. Rahat saatiin meidän mutsilta, kun Jake maalasi Rollsin juustomies-piissin mutsin burgerimestaan.
Rovaniemelle muutettiin ja siellä paikalliset Shroom ry:n jätkät oli vuokrannut itse mestat ja kävi pyytämässä kaupungilta rahaa. Rollossa oli aina hyvät härvelit.
Sen verran hassu laji, että pystyt olemaan vitun kova, vaikka skeittaisit vain kadulla ja se on se lähtökohta, johon sitä heijastaa.
Kattoo jotain jenkkikersoja, jotka alkaa tulemaan proksi, niin näkee, että ne on vetänyt isoja betoniparkkeja 10 vuotta. Suomessa ei ollut isoa skeittiparkkia. Nyt voi pikkuhiljaa sanoa Vuosaaren parkkia ja muutamia muita oikeiksi parkeiksi. Mutta ei se ole vielä lähelläkään Australiaa tai jenkkejä.”
Joissain tilanteissa skeittareiden kannattaa muokata harrastustaan lähemmäksi perinteisiä lajeja, ainakin muodollisesti. Esimerkiksi järjestäytymällä skeittiseuroihin, jotta asioita voidaan kommunikoida massan voimalla.
”Skeittareita ei ole kiinnostanut perustaa seuroja ja organisoitua tai lähteä mihinkään politiikkapeliin, sillä aina on eletty vapaasti ja vastustettu tuollaista. Oltiin siinä huonoja, mutta tilanne on muuttunut sen jälkeen, kun Liitto perustettiin 2003 ja Helsingin rullalautailijat 2004. Nyt skeittiseuroja alkaa löytyä monista kaupungeista. Niiden kautta me voidaan näyttää tarve skeittihalleille, parkeille ja muuhun. Kaupungilta ja valtiolta tarvitaan tukea ja seurojen kautta me voidaan ilmoittaa, että kaupungissa on x-määrä harrastajia”, Karvonen sanoo.
Skeittauksen harrastajamäärät ovat vahvassa kasvussa maailmanlaajuisesti. Tilastot ovat vain suuntaa-antavia ja esimerkiksi Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen hämmentävät luvut kertovat harrastajamäärien laskeneen 2000-luvun aikana. Jokaisen arkiset havainnot kaupungeissa kertovat luotettavammin siitä, että lautailijoiden määrä on oikeasti kasvussa ja jokainen uusi skeittipaikka synnyttää lisää skeittareita.
Betonia
Skeittipaikkojen suhteen tilanne on alkanut kehittymään vasta viime aikoina. Aiemmin kaupunkien ja kuntien päättäjät eivät ole uskaltaneet tai osanneet antaa skeittareille itselleen sananvaltaa skeittiparkkien suunnittelussa. Ei, vaikka se on lähtökohta toimivan parkin kasaamiselle. Tuloksena saatiin kalliita ja irrallisia härveleitä, joita on huono skeitata.
”Nyt on saatu ensimmäiset esimerkit luotua siten, että skeittarit ovat itse olleet messissä. Nyt se alkaa leviämään kunnasta toiseen. Pikku hiljaa on alettu saamaan luottoa skeittareille tekijöinä. Skeittaritkin on ymmärtänyt, että jos haluaa asioita, niin pitää mennä mukaan siihen peliin. On suoristettu vähän paitaa ja menty kertomaan, että hienoa, että olette tehneet parkkeja, mutta ne ovat olleet huonoja investointeja”, Karvonen sanoo.
”Kymmenen vuotta on mennyt rahat hukkaan Rhino-parkkeihin tai muihin muotopuoliin. Kaiketi siellä on ollut väärät ihmiset suunnittelemassa. On sitäkin nähty, että skeittarit itse suunnittelevat huonon parkin.”
Rhino-parkit koostuvat valmiista härveleistä. Niiden valmistajat muun muassa ratsastavat EU-normistolla, jonka ovat itse kehittäneet skeittiparkeille.
”EN Safety Norms on periaatteessa Rhino-tyyppien kokoama iso nivaska sääntöjä ja mittoja, joiden mukaan pitäis EU:n kaikki skedeparkit rakentaa. En tiedä yhtään skeittaajaa, joka olis ollut luomassa noita sääntöjä. Sitä kirjasta vastaan painitaan joka parkin kanssa Suomessakin, koska ne määräykset karsii monia mahdollisuuksia ja rajaa just sitä betonin tuomaa vapautta tehdä mitä tahansa ratkaisuja tai muotoja. Moni niistä säännöistä on hyvän ja skedettävän obstaakkelin normeja vastaan. Kai Rhino on niin kuin skeittiparkien Monsanto”, Karvonen pohtii.
Vaikka skeittarit eivät osaisi organisoitua salonkikelpoiseksi seuroiksi, he tietävät mistä skeittauksessa on kyse. Se näkyy tavassa, miten betoniparkkeja rakennetaan Suomeen tällä hetkellä. Suvilahden DIY-parkki on skeittiväen koe-eläinpuisto, jota rakennetaan talkootyöllä fiiliksen mukaan. Vuokrasopimus siellä kestää vuoteen 2016 ja edessä on todennäköisesti kaupunkikulttuurin kannalta merkittävä taistelu paikan säilymisestä.
Suvilahti DIY-park valokuvanäyttely
Valokuvaaja Hartti Ahola on kesällä 2013 kuvannut Suvilahti DIY:n rakentamista. Kuvista on koottu näyttely Stoan galleriaan, jossa avajaiset ke 14.1.2014. Vapaa pääsy.
#suvilahtiDIY-hashtagin kuvia Instagramista.
Betoniparkkia on ilmeisesti hemmetin hauska skeitata, mutta se on myös vähemmän äänekäs kuin vaneriset rakenteet.
”Vanerista tehdyt asiat on rumpuja, kalvo, jonka alla on kaikukoppa. Betonista ei lähde ääntä läheskään saman verran”, Karvonen selittää.
Betonia osaa valaa melkein kuka tahansa, mutta oikean muodon ja pinnan löytäminen ja työstäminen vaatii pelisilmää. Karvonen puhuu skeittisilmästä, joka hänellekin on kehittynyt.
”Semmoinen tulee, kun on skeitannut pidempään. Ei nää mitään muuta kuin asioita, joita voisi skeitata. Sitä skannausta ei saa pois päältä.”
Pikkaraisen silmillä näkee saman.
”Katsot katukuvaa ihan eri tavalla. Tulkitset kaupunkiympäristöä spotteina, muotoina, muotokielenä ja alustoina.”
Skeittiparkin rakentamista voi perustella ylevillä motiiveilla, kuten sillä, että ne tarjoavat nuorille sosiaalisen tilan, jossa voi yhdessäolon ohella haastaa itsensä ja harrastaa liikuntaa. Tai sillä, että ne rikastuttavat kaupunkikuvaa ja kaupunkikulttuuria. Niiden tekemisestä on kuitenkin glamour kaukana.
”Loppujen lopuksi me ollaan jossain hiekkakuopassa lapioimassa kuraa. Duunina se on hyvin raskasta hommaa. Siksi haluaisin ottaa vain skeittareita duuniin. Ne ymmärtää, miksi sitä yhtä kohtaa hinkataan kuudetta kertaa. Tiedät skeittarina, miltä se tuntuu, kun sulla on hyvä mesta renkaiden alla. Siitä tulee se tunne, että haluaa tehdä homman niin hyvin kuin pystyy”, Pikkarainen sanoo.
Hienoa, että Suomeen saadaan toimivia parkkeja ja toivottavasti sisähalleihinkin löytyy rahoitusta. Investoinnit ovat suhteellisen pieniä, kun miettii niiden tuomia vaikutuksia, dynaamisia ja suoria. Sekä Karvonen ja Pikkarainen näkevät skeittauksen erinomaisena työkaluna aktivoida lapsia aikoina, jolloin syrjäytyminen on keskustelun keskiössä.
Karvonen kuitenkin muistuttaa, että skeittaus kuuluu kaduille ja se pitäisi muistaa huomioida myös parkkirakentamisessa.
”Skeittiparkit tuo sellaista virallisuutta lajiin. Turvallisesti rajattuja alueita, joissa voi temmeltää. Niistä toitotetaan ja niitä saadaan. Meillä ihannoidaan nyt betonijuttuja, mitä meillä ei vielä ole. Ruotsissa laiminlyötiin katuskeittauksen kopioimista parkkirakentamiseen ja nyt ne repii tukkaansa, että mihin tahansa menee, niin on isoja kaaria, muttei flättiä tai muita katuskeittauksen omaisia mahdollisuuksia. Monipuolisuus pitää muistaa, kun niitä suunnitellaan. Mitä laajempi skaala skeitattavaa, sitä pitkäikäisempi parkki on.”
Suvilahti DIY-park valokuvanäyttely
Valokuvaaja Hartti Ahola on kesällä 2013 kuvannut Suvilahti DIY:n rakentamista. Kuvista on koottu näyttely Stoan galleriaan, jossa avajaiset ke 14.1.2014. Vapaapääsy.
