Tilinpäätöksen aika

Vuonna 2000 tapahtui suomalaisen popin kansainvälinen läpimurto.

Vuosi 2000 oli katolisten riemuvuosi, ja sitä se oli myös Suomi-popille.

Darude, Bomfunk MC´s ja HIM breikkasivat komeasti maailmalla ja kaksi ensin mainittua vielä perinteisesti järkyttävän hankaliksi katsotuilla Englannin markkinoilla.

Paljon on pohdittu, miksi tämä tapahtui juuri. Sanottakoon nyt vielä muutama syy tähän kansalliseen urotekoon.

Ensinnäkin maailma on pienentynyt ja Suomi ei ole enää sellainen tuntematon periferia kuin vielä vähän aikaa sitten. Asialla voi olla jotain tekemistä matkapuhelimien kanssa.

Aikaisemmin sanottiin, että pitää muuttaa sinne, missä markkinat ovat, jos aikoo pärjätä. Kuitenkin Darude teki ensimmäisen ulkomaanmatkansa lentääkseen Top of The Pops -ohjelman nauhoituksiin, kun hänen singlensä oli kakkosena. Internet ja globalisaatio ovat pienentäneet maailman meidänkin ulottuvillemme.

Vähintään yhtä tärkeää on, että nykyiset Suomi-popin tekijät pystyvät kansainvälisen tason tuotantoon. Yhtenä syynä on halventunut tekniikka, joka varsinkin tanssimusiikissa on ollut hyvin demokratisoiva tekijä. Joka nörtillä on nykyään varaa omaan kotistudioon. Samalla maailmalle on menty musiikilla, joka on ollut yhtä aikaa laadukasta ja persoonallista. Aikaisemminhan maailmalle tungettiin yhtyeitä, joita siellä mahtui sata tusinaan jo omastakin takaa.

Kolmas syy on varmasti suomalaisen pop-bisneksen hurjasti kasvanut ammattitaito ja itsekunnioitus, mutta sen suurempi analysointi ei ole meidän pop-fanien kannalta kovin kiinnostavaa.

Internetiin ja innovatiiviseen pop-bisnekseen liittyy myös toinen mielenkiintoinen musiikillinen ilmiö, nimittäin Petri Nygård. Tämä virtuaalinen rap-rääväsuu markkinoitiin MP3-fileinä kymmenille tuhansille kovalevyille, ennen kuin ensimmäistäkään tuotosta sai kauppojen hyllyiltä. Musiikillisesti ei kummoisestakaan ilmiöstä ollut kyse. Muuten hiphop sai vuonna 2000 ensimmäiset asialliset edustajat myös Suomessa Fintelligensin, Palefacen ja kumppaneiden myötä.

Suuressa maailmassa Napster sekoitti koko pop-teollisuuden, eikä lopullista kaneettia siitä, mitä musiikin tekijänoikeuksille ja levy-yhtiöille tulevaisuudessa tapahtuu, taida tulla pitkään aikaan. Elämme jännittäviä aikoja.

Itse musiikissa vallankumoukset olivat vähäisempiä kuin sen jakelussa. Loputon virta poikabändejä nyyhkytti tyttöjä samalla kun Britney ja Christina taistelivat paikasta poikien päiväunissa. R´n´b ja hiphop dominoivat Amerikkaa ja ne tunkeutuivat myös yhä voimakkaammin vanhalle mantereelle. Eminem ja D´Angelo olivat henk.koht. parhaat tästä sakista, mutta samoja ideoita kierrätettiin tolkuttomasti. Onneksi Jennifer Lopez piti Puff Daddyn kiireisenä ja tämä pysyi poissa vanhoja hittejä sämpläilemästä.

Vanhaa toistettiin myös brittipopissa. Doves, Badly Drawn Boy ja Colplay tekivät kelpo esikoisalbumit, mutta muuten perinteiset pop-bändit eivät juuri vakuuttaneet. Poikkeuksena tietenkin Radiohead, joka julkaisi vuoden virallisen mestariteoksen "Kid A". Albumi oli kiistatta hankalasti avautuva ja erikoinen, mutta loppujen lopuksi hyvä levy, joskaan ei sentään mikään popin oma Citizen Kane.

Tanssipuolella pilkkoutuminen yhä pienempiin alaryhmiin jatkui sekoittuen samalla mainstreamiin yhä useammin. Omiksi suosikeikseni kohosivat aggressiivisen etno Asian Dub Foundationin "Community Music" ja St. Germainin coolisti jazzaava "Tourist".

Mammuteista Madonna pysytteli hänkin edelleen tanssibiitissä ja Mirwaisin tuottama "Music" olikin soundillisesti komea. U2 taas hylkäsi vuosikymmenen kestäneen flirttailun modernin musiikin kanssa ja palasi suurisydämiseen kitararockiin. Joku piti sitäkin tosi hyvänä vetona, itse en oikein innostunut. Oasis taasen… no joo, se on saippuaoopperana nykyään kiinnostavampi kuin bändinä.

Mutta mutta. Onneksi maailmassa julkaistaan nykyään niin paljon hienoa kamaa, että kaiken sen kuuleminen on likipitäen mahdotonta. Tämä tuskin tulee koskaan muuttumaan, siitä pitävät huolen myös netti ja muut uudet jakelutiet. Väylät ovat auki, mutta reitti pop-fanien sydämiin on silti ikuinen mysteeri.

Ihan lopuksi todettakoon, että tämä on viimeinen juttu, jonka pop-musiikista City-lehteen kirjoitan. Aika helkkarin kauan tätä on jatkunutkin. Kiitos kestämisestä kaikille.

Vuoden 2000 parhaat

Suomi

Apulanta: Plastik
CMX: Dinosaurus Stereophonicus
Don Johnson Big Band:
Support de microphones
HIM: Razorblade Romance
Kemopetrol: Slowed Down
Lemonator: The Waltz
Tehosekoitin: Rock´n´Roll
Monster Movie Show
Ultra Bra: Vesireittejä
Ville Leinonen & Valumo
Fintelligens: Renesanssi

Maailma

Asian Dub Foundation: Community Music
Badly Drawn Boy: The Hour of the Bewilderbeast
Doves: Lost Souls
Eminem: The Marshall Mathers LP
David Gray: White Ladder
P.J. Harvey: Stories from the City, Stories from the Sea
Primal Scream: XTRMNTR
Radiohead: Kid A
Elliot Smith: Figure 8
St. Germain: Tourist

1 kommentti

anne28

29.1.2002 16:42

böö

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
9 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
9 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi