“Hei vaan! 4.9.-44.
Nytpä tänä aamuna kävi lähetti sanomassa, että vihollisuudet lopetetaan kello 7 aamulla. Kaikki on rauhallista. Kiitos kirjeestä.
Terv. Simo.”
Näin kirjoitti 19-vuotias nuori mies jostain sieltä jostakin, rintamalta, Keski-Suomeen kotipitäjäänsä.
Lue myös: Parhaimmat heitot Tuntemattomasta sotilaasta
Löysin kortin ensimmäisen kerran kahdeksanvuotiaana. En ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse. Nyt se on visusti tallessa: kortti, lähettäjän muotokuva, häneltä saatu kantele ja rukki – ja samalla koko sukuhistorian tärkeimmät merkit siitä, millaista elämä ennen oli.
Samaan aikaan kun Simo kirjoitti korttiaan, kymmenvuotias tyttö oli selvinnyt kuluneet vuodet Mikkelin pommituksista, nähnyt seppelein koristelluilla vetureilla vedetyt junat ja pelännyt kuollakseen desantteja. Kortin lähettämisen aikaan hän eli odotuksessa: kuka palaa rintamalta kotiin.
Sellaisia olivat isovanhempani.
Isoisäni sotamuistoja kuulin jälkeenpäin roppakaupalla. Yksi tarina palaa mieleen joka kerta, kun näen kesäyön harson peltojen yllä: he olivat nukkuneet ladossa ryhmän kanssa, eikä kukaan ollut pimeässä väsymyksessään huomannut, mitä heidän allaan oli. Aamulla paljastui, että he olivat maanneet talvisodan aikaisten vainajien päällä.
Toisessa tarinassa vaarini makasi juoksuhaudassa ja oli juuri nostamassa päänsä ylös, mutta viime hetkellä päättikin nostaa lapion. Luoti suhahti sen läpi. Ajattelen sitä aina, kun katson Tuntematonta sotilasta. Ehkä koko suku on olemassa yhden spontaanin lapionnoston ansiosta.
Mummini taas käveli ahonlaitaa, kun joku naapurustosta tuli varoittamaan lähellä nähdystä desantista. He pakenivat henkensä edestä, vaikkei varmuutta havainnon luotettavuudesta ollut. Ehkä suku on olemassa myös siksi, että joku naapuri varoitti – tai ettei kukaan halunnut jättää mitään arvailun varaan.
Meillä sodasta on puhuttu aina avoimesti. Ehkä jonkun mielestä liiankin avoimesti: mummoni oli niin härski, että kertoi jopa toisen maailmansodan panojutut, jauhopussitarinat ja kaiken sen, mikä yleensä siivotaan pois siistimmistä historiaversioista. Hänen parasta antiaan oli selittää ammattisotilaille kahvipöydässä siviilien sodanajan olosuhteista – mutta se yleisö kuunteli.
Lue myös: Tällainen ruoka on Linnan juhlissa 2025 tarjoiltava Lemin särä
Joskus miettii, miten pienestä kaikki on kiinni.
Sodan jälkeen vuodet vierivät. Tytöstä oli tullut aikuinen, ja hän pyöräili samalle kylälle etsimään piian paikkaa – sinne, minne oli aikoinaan lähetetty tuo kortti. Hänen pyörästään irtosivat ketjut kylän raitilla, ja eräs nuori mies pysähtyi auttamaan.
Ehkä elämä ei ollutkaan kiinni lapiosta tai juoksuvauhdista, vaan irronneista pyöränketjuista.