Olen kuulemma (surullisen)kuuluisa :((

Otsikon informaatiolla minua ilahduttaa noin sadannenyhdennentoista kerran anjapietilä miukumaukujotain, todeten ytimekkäästi "olet kuuluisa - nimittäin surullisenkuuluisa ja säälittävä". Aiempiin yritelmiin verrattuna tossa on jo ytimekkyyshakuisuutta ja tiettyä iskevyyttä. Muutenhan tuon kertominen minulle on ajanhukkaa. Olen ollut (virtuaalikentillä) "kuuluisa" jo paljon ennen kuin Liisa (Mrs Marko Ahtisaari) Sounio alkoi julistaa medioissa, että meidän kaikkien pitäisi brändätä itsemme erottuviksi omien erityispiirteidemme avulla jne. jne. Mua ei nyt jaksa hetkauttaa mitä tuumii joku henkilö jossain koneensa ääressä. Emme tule koskaan käymään minkääntasoista rakentavaa tai repivää keskustelua livenä.

SENSIJAAN paljon enemmän päätäni jäytää kuuluisuus (surullista laatua lienee sekin!), jota tahtomattani olen saavuttanut äänekkäiden teinien parissa puuttumalla äänekkäästi muutamien häiriköintiin. Tästä teemasta kirjoitin jo aiemminkin, mutta joka päivä ilmiö on esissä, kun kurvaan torille tai kiskalle tai kauppaan. Kaikki kohteet, joissa reitilläni käyn, ovat sattumoisin myös teinien suosimia kokoontumispaikkoja. Siellä sana kiertää sukkelasti, ja saa suorastaan siivetkin, ja sitten ollaan tilanteessa, jossa joku juippi räkimisensä ja muun apinameiningin lomassa sihauttaa kaverilleen "toi on se hullu ämmä joka soittaa kytät tai käy päälle". Just niin juu. Ja joka kauppareissulla JOKU reipas & rohkea kokeilee onneaan, ja suhauttaa jostain takavasemmalta näkymättömistä "huooooraa", ja sitten vaan kikatuksen kaiku kiirii ilmassa, kun urotekoa ihastellaan nurkan takana kimpassa. Teinimisut perkeleet perjantaikänneissään saavat vielä itse huorittelunsa nieleksiä moneen kertaan, kun vähän varttuvat, ja kireiden perseiden keikutus saakin jonkun tarttumaan toimeen.
***
Ongelman ydin on jotenkin aina vaan se sama: miksi juuri MINÄ kiinnitän niin vahvasti teineihin huomiota, ja valikoidun siten ilman muuta heidän ilkeilynsä ja uhmansa kohteeksi. "Hyviä tyyppejähän" ovat ne aikuiset, jotka itsekin tötöilevät kännissä, ja hakevat alaikäisille juomia pyydettäessä. Näin kai se menee. En selviä jatkuvista uhkaavantuntuisista ja epämiellyttävistä tilanteista muutoin kuin psyykkaamalla itseni asenteeseen: heitä ei ole olemassa. Muulloinhan toi vielä toimiikin, mutta entäs sitten, kun ne jostain pomppaavat MUN reviirilleni, ja hyppivät silmille niin että sylki roiskuu?? Porukalla tietenkin. Yksinään kuljetaan korvat luimussa luikkien, eikä kestetä esim. suoraa kasvoihin katsomista ollenkaan..
***
Toivottavasti simahdan niin etten jaksa tuotakaan funtsia enää yhtään. Viime yönä juimiva ohimokipu pakotti punkkaan 'aikaisin' eli jo ennen aamukahta, mutta eihän siitä nukkumisesta mitään tullut tietenkään. Sitten alkoikin ukon hermostunut ramppaus ja päivyrin tutkailu, kun hammaslääkäriin piti ehtiä. Makasin valveilla aamupäivään asti muljuttaen raivokkaasti hiuksiani. Olin juuri torkahtanut, kun sosiaalityöntekijä saapui täyttelemään muorin kanssa jotain hakemusta, ja ukko siihen sekaan sönkkäämään nuoruusmuistojaan. Ilahtuvat tietysti vanhukset saadessaan miellyttävää keskusteluseuraa, koska minä useimmiten karjahtelen tai vaikenen, olenhan henkisesti tasapainoton.