Blogi

Ja taas tahatonta hauskuutta tähänkin päivään irtoaa jo pikaisella sähköpostin vilkaisulla:

"Pidän kaltaisistasi "lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä" -tyypeistä, mikäli NTP-indeksi on jotensakin kohdillaan.

Jonkinlaiset rinnannypykät sinulta tuntuu löytyvänkin. Jospa vielä lantiosi olisi sopivasti sen verran pyöreä, että ovien kohdalla pitää melkein sovitella, että saisi sen ahdettua sisään, niin voisin olla kiinnostunut antamaan kaipaamasi hierontaa. Ainakin hieroisin vähän aikaa silmiäni. Henkisestä puolesta on tietysti hyvin vaikea sanoa noin lyhyen ilmoituksen perusteella mitään, joten kirjoittele ja kertoile lisää."
***
Ou jee...mun pitäisi kertoa LISÄÄ hänelle, vaikka hän haluaa vain & ainoastaan itsestään kertoa (mukahumoristin ottein), että NTP-indeksi on tärkeää/tärkeintä ihmisessä. Sivun mittainen teksti on siis "lyhyt", mutta tuo hänen näytteensä riittävä. Sitä se kyllä onkin. Riitti minulle mainiosti. Joskus sitä ihminen tulee tahattomasti kertooneksi henkisestä(kin) puolestaan kaiken oleellisen jo muutamassa lauseessa.

Veikkaisin palautteena tuohtunutta huonosti kirjoitettua kommenttia tosikkomaisuudestani tai kireästä piposta. Niitä on 10/10 näiltä tyypeiltä. Ikävää, että moni asia on niin ennustettava. Olisi hauskaa, jos tissien palvoja paljastuisi samassa persoonassa sähäkäksi filosofiksi. AUTS. Taidan jo tuntea ne kaikki, joista (tässä maassa) on siihen. Hehehehe. Ne ovatkin sitten aivan loistavia persoonia, joiden kohdalla ei tissieni tai lantionseutuni tai selluliittiperseeni palvonta häiritse minua yhtään!!
***
Pannaan raivostumisten jälkinäytökset samaan syssyyn tässä. Törmäsin teinimisuihin kaupan kassajonossa pari päivää päräytyksen jälkeen. Yllätin itseni moikkaamalla ja pyytämällä rumaa käytöstäni anteeksi. Jotenkin helpotti. Siis näiden kohdalla. Tänään samalla paikalla oli teinijulleja kehumassa kovaäänisesti panemisiaan yksityiskohdilla höystäen. Käännyin katsomaan millaisia uroita. Toinen pullea jötikkä ja toinen finninaamainen myssypää. Nuo nyt eivät ole paneskelleet kuin unissaan, mutta yrittivät tehdä neitoihin vaikutusta. Pornokliseet ovat muutenkin rasittavia - saati sitten kun nämä tulevat esittelemään niitä MINULLE asenteella "Vittu kun SÄ et tiedä naimisesta mitään ja me olemme kovia karjuja kun nussimme humalassa." Pahinta, että jotkut niistä jäävät tuollaisiksi, ja jotkut mimmit olettavat, että näiden karjujen toiveita pitää noudattaa ollakseen ihana ja haluttava.
***
Minut kyytiin (= satulaansa) kelpaamattomaksi todennut HD-käppänä retkeili pyörineen tällä suunnalla, ja laitteli tekstaria "Tohditko tavata?" Onneksi en siihen aikaan ollut tajuissanikaan. Hän kaiketi kuvitteli etten kehdannut mennä paikalle. Eipä paljon kiinnosta äijä, joka ensin jo päättää mihin kelpaan ja mihin en, ja sitten ryhtyy muuttamaan mielipidettään. Ettei VAAN olis konsultoinut paikallisia mopotuttaviaan ja saanut jotain lisätietoja kauneudestani & viisaudestani. Ai ai ai ai. Eipä olis eka kerta, kun noinkin käy. Jos olisin livenä pamahtanut paikalle, olisin antanut 10 minuutissa näytöt luonteeni vähemmän ihanista puolista. Jos sekin olisi ehditty hänelle kehua miellyttäväksi. Väite on paikkansapitämätön.
***
Hauskaa havaita, että on joitakin lukijoitakin tällä blogilla, ja laittavat jopa hauskoja kommentteja. Jos teiniahdistus ym. yleinen elämänsurkeus vielä yltyy tästä, tarvitsen kaikenlaiset kannustavat kommentit, jotka vain suinkin voin saada. Thanks.

Raivostuminen nro 1.
Olen torilla, menossa kioskiin. Viereisen kahvilan pihalla notkuvat nyrpeät teinimimmit huutelevat huvikseen "vitun läskiperse" - senverran kuuluvasti etten pysty olemaan kuulematta. Kilahdan totaalisesti. Karjun ja raivoan. Käyn kahvilassa mesomassa siitä miten iljettävää paikan imagolle on se, että teinit räkivät ja horottelevat vieressä. Misut antavat minulle vielä lisäkommentin "Hei toi sun käytös ei ole oikein AIKUISMAISTA." Pimahdan vielä pahemmin, ja puran kiskamyyjälle täydeltä laidalta kokemaani turhaumaa. Rautakirja rekrytoi vain hyvähermoisia ja alati hymyileviä, joten hän onnistuu vaikuttamaan aidosti siltä kuin sympatiseeraisi...
***
Raivostuminen nro 2
Ilmoitusareenoiden kautta minua on lähestynyt 58-vuotias mies, joka on lähtöisin kotikaupungistani. Hän on kertonut olevansa innokas HD-heppu, ja kysellyt erinäisiä asioita minusta ja elämästäni. Olemme vaihtaneet tekstareita ja puhuneet kerran puhelimessa. Kysyttäessä olen kertonut hieman kipuvaivoistani, vanhemmistani, nettikokemuksistani yms. Pari päivää puhelintuokiomme jälkeen hän ilmoittaa viestissään: "Tätä on turha jatkaa. Sinähän olet sitoutunut vanhempiesi hoitamiseen, eikä siihen kuvioon miesystävä varmaan mahdu. Välimatka estää fyysisen tutustumisen, joka mielestäni kuuluu suhteeseen. Itse etsin itselleni kumppania, joka sitoutuu myös pyöräilyharrastukseeni, etenkin kesäisin. Sinä et varmaankaan PYSTY kiipeämään satulaan tai telttailemaan." PERKELEEN KÄPPÄNÄ! Siehän se vastailit MINUN ilmoitukseeni, ja rupesit sitten horisemaan suhteesta. Olenko kertonut haluavani sellaista...mitääh. Mr. Nimetönkin on suhannut tänne parin tunnin matkan päästä joskus useammankin kerran vkossa. Kenelle se matka siis on este? Ja minähän kiipeän mihin kiipeän. Ei kai tämä setä voi sitä tietää, kun ei ole koskaan minua nähnytkään. Ja vielä telttailut, my Ass. Jäätyköön telttaansa, saatana.
***
Raivostuminen nro 3
Välirikko siintelee jälleen kerran pitkäaikaisen, rakkaan ja parhaan netistä löytyneen ystäväni kanssa. Pitkän paussin jälkeen pääsimme uudelleen kirjoitteluyhteyksiin loppukesästä. Siinä tosin taustahäiriönä jäytää Nimettömän olemassaolo, jonka Mr. J. oli lukenut oma-aloitteisesti viestipaussinsa aikana täältä blogista. Kirjoittelussa on vaaransa?! Nyt kuitenkin karahdus tuli typerästä syystä. Koska olen apaattisessa ja voimattomassa ja jopa epätoivon sävyttämässä elämäntilanteessa, huvitun joskus huonosta pikimustasta huumorista. Sentyyppisestä, että menen kiskalle myrtsinä, ja näen jollain juipilla bändihuppariin printattuna "KÖYSI KAULAAN JA TUOLI POIS ALTA." Se on NIIN synkeää että on pakko hymähtää. Kerron tämän J:lle mailissa, ja hän kysyy tuohtuneena mitä huvittavaa itsemurhassa mukamas on..

Olen huonotuulinen ja harmistun. Totean J:lle kateellisuutta pidätellen miten hänen henkinen hyvinvointinsa on sillä tasolla, että on varaa kirkasotsaisesti kritisoida mun kökköä harkitsematonta kommenttia. Samaan syssyyn paljastan (vastoin aikeitani, absolutely) millaisista asioista Nimettömän kanssa yökaudet tekstailemme, ja sijoitan (ehdottomasti ilman toisen osapuolen lupaa!) itseni ikäänkuin samaan "lauseeseen" (henkisesti) hänen kanssaan korostaakseni J:lle millaista "oikea" vuorovaikutus on - siis verrattuna pelkkään ääniä/eleitä/ilmeitä/kosketuksia vailla olevaan tekstuaaliseeen yhteydenpitoon. Sehän tehoaa tietenkin kuin napautus nyrkillä niskaan. Vastauksena tulee vuosien varrelta kovin tuttu ns. vastaisku: "Ehkä palaamme. Vai onko siihen tarvetta?" JUST. Aina se sama. Että paskaakos tästä, voihan tämän yhteydenpidon yhtä hyvin heivata olankohautuksella milloin tahansa. (Vaikka äskettäin mies on kertonut kirjoittelun ja asioiden jakamisen olevan elämässään erittäin tärkeää.) Varmaan voikin,koska kuukausimääriä pystyy olemaan viestimättä, eikä kertaakaan sinä aikana juolahda mieleen laittaa edes kokeeksi minkäänlaista viestiä tänne suuntaan.

Erhe oli kuitenkin minun. Ei kaikilta voi vaatia synkeyden ylistämistä, eikä moittia toista siitä, että hän uskaltaa olla ei-kyyninen ja elämän suhteen toiveikas. Itse en jaksa olla, en ainakaan kaiken aikaa. Jos olisin vähänkin vähemmän väsynyt ja hitusen paremmin balanssissa, funtsaisin vähäsen mitä kannattaa kirjoitella ja milloin ja kenelle.

RATKAISU: Ainoa mikä mieleen juolahtaa. Ei ehkä paras. Tässä on nyt kaksikin miestä, joiden kummankin kanssa välillä yhteydenpidossa kuohahtaa, ja sitten toivotellaan tätä 'hyvää loppuelämää', ja itketään (minä) ja murjotetaan (toinen). Onneksi jossain on KOLMAS MIES. Vanha tuttu, silti aina yhtä tuntematon. Skeptinenkin, mutta aina tasapuolinen. Ei enää vanhojen kaunojen tai ikivanhojen rakkaushaavojen liikaa piinaama. Hänelle voin esitellä elämästäni minkä tahanssa "keissin", ja saada aina rehellisen ja realistisen tilannearvion. Ei ohjeistusta eikä suositusta eikä verhottua tai kohtisuoraa vittuilua. Hieno mahdollisuus. Joskus jopa kasvotusten. Jos jaksais. Näille muille en mahda mitään. He miettivät omat mietintänsä ja tekevät aikuisten miesten tapaan omat ratkaisunsa.

Mietityttää mikä se niin kirpaisee näissä pikaistuksissa kohdalle sattuvissa viesteissä (ihmiseltä, jonka viesteillä ON merkitystä). Kun tekstarin näytöllä lukee "Vittuile jollekin muulle ja hyvää loppuelämää sulle vaan" - niin EN kykene moneen tuntiin suhtautumaan sisältöön seesteisen analyyttisesti. En siltikään, vaikka tiedän, että taustalla on lähettäjän oma vahva hetkellinen väsymystila ja/tai turhauma tms. Minulle se on kuitenkin totaalinen hylkääminen eli emotionaalinen katastrofitilanne.

Vaikka maailmanlopun kesto olisi pari päivää tai pari viikkoa, se ehtii vyöryttää tunnekuvastosta ja trauma-arkistosta esiin paljon satuttavaa kamaa. Vanhojen kaunojen painolastia, koettuja häpeäpiinoja, aiemmin toteutuneita pelkoja, pikkulapsen epävarmuutta ja ennen muuta hirmuisen itsesäälin itkuaallon. "Miten MINUA näin kohdeltiin, vaikka toiselle ihmiselle VAIN hyvää halusin kaikin tavoin. Miten EPÄREILUA ja kohtuutonta voikaan elämä olla, vaikka kuinka yrittäisin toista ymmärtää." Näiden alkupalojen jälkeen tulee terveellinen uhmakas vihastuminen. "Johan on PERKELE että syydetään silmille kostoa sellaisesta mitä en ole aiheuttanutkaan!" Harmistumisen avulla ryhdyn irtisanomaan itseäni ihmissuhteesta, johon olen kenties ladannut kohtuuttoman paljon odotuksia ja arvostuksia ja toiveita.

Sitten kun (usein väistämättä, ihme kyllä) out there somewhere toinen ihminen on saanut oman pohdintatyönsä päätökseen, ja taipuu anteeksipyynnön tyyppiseen yhteydenottoon, olen JÄLLEEN jonkinkokoisen tunnemyrskyn pyörteissä. "Miten minun NYT pitäisi käyttäytyä? Pitäisikö olla viileän jäätävänä (useimmiten mahdotonta) vai todeta kepeästi että EIHÄN TOI NYT MITÄÄN, SATTUUHAN SITÄ." En tiedä lieneekö myönteistä vaiko mitä, että ilostuminen viestinnällisestä jälleennäkemisestä ylittää kaiken kokemani uhmakkaan itkuisen hermostumisen ja synkeiden tyyppien kiroamisen jonnekkin minne ei aurinko paista.
***
Kiteytys kiivastumisen jäätyä reilusti taakse: Oppia koituu jokaisesta paskamaisestakin kokemuksesta. Mutta sitä oppia olen kaikkein haluttomin ottamaan vastaan. Sen antina voisi kuitenkin olla kyky funtsia omia toimenpiteitä silloin kun itse olen eri syistä harkitsemattomassa mielentilassa puhelinkapula kourassa ja kyyneleet silmäkulmissa.

Ja tänään ollaan jo tanakasti kiinni juurevassa perusmenossa:

"tässä olisi 44v,pitkä,tumma,hoikka mies.Ajelen siitä ohi ensi viikonloppuna,tulenko,ja nusin sinut kunnolla?"

Auts. Mun oli ihan PAKKO suosittaa tälle tummalle hoikalle että opettelis ensin kirjoittamaan, ja rientäis vasta sitten nusimaan.. Joskus se on NIIN pienestä kiinni, mutta tässä tapauksessa ei ehkä oikeinkirjoituskaan olis jeesannut tätä kyseistä heeboa. Millaistahan mahtaisi olla ootella kynsiä pureksien tuntematonta satunnaista ohimatkaajaa, joka just kohta olis saapumassa ovelleni ja nusimaan kunnolla. Sekin jää kokematta, koska en nussuttele tuntemattomien kanssa ennenkuin olen tsekannut naamarin ja kuuppa-actionin yleisellä paikalla. Useimmiten en nussuttele SITTENKÄÄN... mutkun siitä "säännöstä" on ilmennyt yllättäviä poikkeuksia (tai poikkeus, perkele, pysytään nyt totuudessa sentään!), niin ei voi pitää ihan kiveen kirjoitettuna.
***
Tuli tossa mieleen kun lukaisin M. Wuokon turn-off -juttua... Miten ihminen voikin joskus olla tyhmä. Tai siis naivi ja ylitoiveikas ja täysin epärealistinen. Onkohan sellaisia nettinoviiseja vielä, kun kaikki suhaavat sujuvasti kaikenlaisilla interaktiivisilla areenoilla. Anyway, itse olin niin yli-innostunut aikanaan nettiyhteyksien kautta löytyneestä mukavan tuntuisesta tuttavuudesta, että suht pian lupauduin viikonloppuvisiitille 150 kilsan päähän. Ei vaihdettu kuvia, vaan eleltiin omien ylimyönteisten mielikuviemme varassa molemmat. Tunnetila (= hämmennys, pettymys, paniikki, pakohalu) linja-autoasemalla vieraassa kaupungissa oli jokseenkin ikimuistoinen. "Toi hintelä nyhverökö on se lennokas ja hauska ja kiehtova persoona,jonka kanssa olen kirjoitellut ja puhellut luurissa. Ei voi olla. Ei saa olla!" Mutta olihan se. Eikä siitä mihinkään voinut heti paeta.

Onkohan monikaan kokenut elämässään tuollaista hetkeä, jolloin jotkut asiat kirkastuvat (kielteisen säväyksen kautta) ihmiselle hetkessä. "Ahaa...siis TÄTÄ se voi pahimmillaan olla. Tämmöistä ei toista kertaa saa päästä tapahtumaan. Se mun täytyy omilla valinnoillani varmistaa." Ei heti noin rationaalista ajatuskulkua, mutta jo paluumatkalla bussissa. Varmaankin hyvä, että karu kokemus tuli suht varhaisessa vaiheessa. Tajusin, että on liikuttava ihan ERI suuntaan kaikenlaisesta ihannemielikuvien tyrkytyksestä ja tosiasioiden peittelystä. Eihän yhteydenottaja muuten tajua kuka minä olen, ja mitä se tarkoittaa mitä kerron itsestäni. Ehdottomasti anti-diibadaabaa.

Ai niin, se totaalinen turn off. Ei pelkästään ulkomuoto (ja pahanhajuinen hengitys), vaan karmiva kokemustuokio kaffetta nauttiessamme. Nihkeästi isäntä kaiveli jotain nahistuneita keksejä kaapeistaan, ja totesi samalla: "Kyllä sä varmaan vielä sen sokeritaudinkin saat, kun on NOIN paljon tota ylipainoa." Mihin katosi ennakkoluuloton huumoriheppu, jonka kanssa vain päivää aiemmin olin tarinoinut?? Onhan tolle koko tapaukselle jälkikäteen eri yhteyksissä remakasti jo naurettukin, mutta henkiseen toipumiseen meni kyllä aikansa. Nyt tässä likely-to-be -diabeetikkona voin toki sanoa, että heppuhan oli ennusteessaan ehdottomasti oikeassa, mutta that's not the issue here. Tulin joksikin aikaa ihan ylivarovaiseksi sen suhteen ettei kontaktikanavien toisessa päässä JÄLLEEN vaan satu olemaan joku vastaava läskikriittiinen sairausennustusten jakelija.

Jatkan vielä hieman samasta teemasta, koska kirjoittaja heitti mulle niin kutkuttavia koukkuja, tietämättään. Copyrightit omiin posteihini on minulla, ja siksi siteeraan alkuperäistekstejä.

"Harrastan MLTR ( Multiple long term relationships ), ja se tarkoittaa, että minulla on koko ajan monta naista yhtä aikaa yleensä kolmesta seitsemään.. joten jos rakastutaan sinun pitäisi hyväksyä tämä.

Elämän tapaani kuuluu se, että en valehtele koskaan ja tämä on yksi syy, jonka takia katoan, jos minulle tehdään liikaa kysymyksiä eikä ymmerretä lopettaa, kun en vastaa.

En harrasta perinteistä treffailua. Meidän ensimmäinen tapaaminen tulee olemaan hotellihuonessa jossa me rakastelemme ja sitten esittelemme itsemme. Siis kaikki perinteiseen deittailuun liittyvät höpinät – ikä, luonne, status, pituus jne. jätän suosiolla muille.

Meidän tutustumisemme tarkoitus ei ole perustaa perheettä eikä tehdä lapsia.Olen muuten liian kiireinen liikemiehenä, jotta minulla olisi vapa- aikana aikaa muuhun kuin onnellisuuteen ja hauskanpitoon.Siis suoran sanoen: ihmisuhteet pohjautuvat kultaan ja timantteihin. Sinä annat minulle kultaa – minä annan sinulle timanttit tai minä annan sinulle timanttit ja sinä annat minulle kultaa."
***
Hakematta tulee mieleen Joan Baez laulamassa biisiä Diamonds & Rust. Enemmän elämänmakua jotenkin siinä tsibaleessa (tuskineen) kuin tässä tyypissä. Ja nythän mä huomaan, ettei mies ole kunnolla katsonut keitä hän kyselee mukaan eroottisiin leikkeihinsä, koska lapsentekokohtakin on mukana ikäneidon (= mun) viestissä :) Tämä herra Busy Businessman kertoo kuitenkin julkaisseensa neljä kirjaakin kaiken muun kiireen ohessa. Pelottavan tehokas häiskä. "Mulla on aikaa vain onnellisuuteen ja hauskanpitoon." Haiskahtaa pahemman kerran kuolemanpelon torjunnalta.
****
Kyllä nyt täytyy todeta, että pari piirua lähempänä tuttavuuden alkua oli sekin heppuli, joka (reppanamaisen) rehellisesti kirjoitti mulle että "En usko tulevan tuttavuutemme pysyvän platonisena, koska sulla on niin isot tissit." Juuuuuuust. Siinä kohtaa vaan jotenkin jäi harmittamaan meidän megatissisten puolesta, että eikö meistä niinkun ole sitten MUKA platonisiin suhteisiin... Totta munassa on. En mä täällä 9 vuoden aikana yhtään jeppeä ole nähnyt, joka olisi päässyt kuola valuen jättitissiä kähmimään silloin kun minä olen (joskus 2 sekunnissa) todennut päässäni, että TÄMÄ tuttavuus tulee jäämään puhtaasti platoniseksi. Tai sanotaan pikakahviksi. Ihan eri juttu on se, että jotkut tuttavuudet ovat jääneet tai kääntyneet platonisiksi halu(i)stani huolimatta. Onko tragedia. Ei ehkä sittenkään.

Joskus joku vielä onnistuu minutkin hämmästyttämään (hetkeksi) nettikentillä. Siis esim. tämäntyyppisellä lähestymisellä, josta vain pieni pätkänen näytteenä:

"Minulla sattuu olemaan aika paljon elämäkokenusta ja olen tavannut kaikenlisia ihmisiä, joten kerron heti, että minä olen positiivinen ihminen ja että yleensä onnistun tekemään jokaisesta päivästäni juhlapäivän. Siis tarkoittaen, että jos vaistoan pienintäkin taipumusta hakea kärsimystä toisessa ihmisessä, katoan nopeammin kuin sinä ehtisit sanoa: ”Hei!”

Eli tämä sopii sinulle jos olet erottisesti tosi vapaamielinen ja jos sinulla fokus on hyvien, nautinnollisten kokemuten saamisessa. Mitä haen? Haen naista, joka pitää erotikan alueella samoista asioista kuten itsekin eli nainen, joka pitää erottisista seikkailuista ja ryhmäseksistä. Haluaisit ruveta harrastamaan sitä kanssani ( 2 miestä + 1 nainen, 2 naista + 1 mies tai parin kanssa ). Jos olet biseksuaali, se on pelkää plussa. Minulla on erittäin hyvä itsehillintä. En rakastu, en soita sinulle. Ensimmäinen tapaamisemme on hotellihuoneessa, jossa olet alastomana edessäni. ja sitten rakastelemme. Ei mitään treffikeskusteluja tai vastaavia urkkimisia."
***
SCARY! Etenkin se, että tuollainen määrätietoinen, hiottu, viileä, erotiikan ja seksin inhimillisistä tunteista tiukasti erilleen heittävä viesti tulee vastauksena omaan tekstiini, jossa on painotettu nimenomaan AITOA vuorovaikutusta (jota ei ole ilman tunnepitoista reagointia) ja mahdollisuutta olla oma itseni kaikin puolin. Jäin miettimään tekstistä silmille pomppaavaa taipumusta sulkea kaikenlaiset ikävämmät tunteet pois. Jos ihmiselle jokainen päivä on juhlapäivä, hän ei elä reaalitodellisuudessa. Tai ei pidä omasta todellisuudestaan. Joku oma tuska ja kärsimys on visusti mielen peränurkkaan piilotettuna. Juuri SIKSI tämä tyyppi olisi minusta kiinnostava, mutta emme koskaan tule tutustumaan.

Mä haen aina kuitenkin ihmistä. Olen pyrkinyt kertomaan sen esittelyssäni riveillä ja rivien väleissä, mutta sitä ei ilmeisesti ole luettukaan. Pitäisiköhän sinne isolla vielä lisätä: EN MÄ TULE EKAAN TAPAAMISEEN HOTELLIIN NAIMAAN. Toi tulokulma on mulle mahdoton. Inhorealismiosuus: Mun rytkyissä ei ehkä pääsis hotelleissa aulaa pitemmälle, tai jos pääsiskin, niin tää ylläolevan kirjoittanut smooth cool -liikemies saattais viskata käytävälle, kun näkisi ihanat siniset tai punaiset pitkät puuvillakalsarini.
***
Hassu osuus on se, että olen mielestäni eroottisesti vapaamielinen(kin), ja olen päätynyt jopa ekalla tapaamiskerralla fyysiseenkin lähikontaktiin - mutta silti olen jotain aivan something else kuin se mitä tämä cool guy hakee.