Saavun lentokentälle kello kahdeksan aamulla, sillä Air Koryon lento JS152 Pekingistä Pyongyangiin saattaa lähteä milloin tahansa päivän aikana. Puoliltapävin lykästää: lento ilmestyy taululle, mutta vain kadotakseen sieltä tunnin kuluttua. Lueskelen päivän lehteä. Jännäkakka pyrkii housuun lukiessani uutisia kahdesta jenkkitoimittajasta, joita odottaa kymmenen vuoden vankileirirangaistus laittomasta työskentelystä Korean demokraattisessa kansantasavallassa. Neljältä passini ja viisumini syynätään ja astun Tupoleviin, jossa raikaa kansallishymni.
Kuvitellaanpa tilanne: Suomi on jaettu kahtia. Vaasa on jäänyt kommunistisen Pohjois-Suomen puolelle, Kuopio kapitalistiseen Etelä-Suomeen. Asuvatko vanhempasi pohjoisessa? Sinne jäivät. Oliko poikaystäväsi vaeltamassa Lapissa kun raja vedettiin? Heippa. Rajat suljetaan, et kuule heistä enää koskaan mitään. Pohjois-Suomi rakentaa ydinpommin ja uhkaa sillä Helsinkiä. Suomalaisia kuolee rajan takana nälkään, loikkarit kertovat tarinoita keskitysleireistä, joilla epäkelvot pohjoissuomalaiset näännytetään työllä. Autoja, maanviljelyskoneita tai tekniikkaa ei ole, ei myöskään polttopuuta talvea varten. Oululainen isoäiti saa kerran vuodessa matkustusluvan tapaamaan Oulunsalossa asuvia lapsenlapsiaan. Parin sukupolven kuluttua pohjoissuomalaiset ovat niin aivopestyjä, että uskovat Etelä-Suomen olevan maanpäällinen helvetti, tai niin peloissaan, etteivät uskalla väittää vastaan.
Älä taita Kim Jong-ilin kuvaa
Viisumihakemuksessa vakuutin kolmesti, etten ole toimittaja. Panin toivoni siihen, että pohjoiskorealaiset eivät osaa googlata – maan viralliset kotisivut näyttävät siltä, että ne on väsännyt 12-vuotias vuonna 1995. Olen jättänyt läppärin, kännykän, bikinikuvia sisältävät aikakauslehdet ja muut Pohjois-Koreassa kielletyt asiat kiinalaisen hotellin tavarasäilöön.
Koneessa teen ensimmäisen kardinaalimunaukseni. Taitan lukemani The Pyongyang Times -sanomalehden törkeästi kahtia, niin että Rakastetun Johtaja Kim Jong-ilin pärstäkuva menee puoliksi. Kauhistunut lentoemäntä nappaa lehden. Minulle selviää, että maassa, johon olen matkalla, on laitonta taittaa, rypistää tai repiä Johtajan kuvia. (Kansalainen kerää luetut sanomalehdet siisteiksi pinoiksi ja toimittaa ne puoluetoimistoon kerran kuussa.) Lentoemo nykii lehden suoraksi ja näyttää paheksuvan puhinan saattelemana kuinka lehti taitellaan oikeaoppisesti niin, että johtajan naama ei kärsi.
Kentällä minua vastassa ovat oppaani, nuorempi ja vanhempi herra Li. Heidän tehtävänsä on kytätä minua ja toisiaan jokaisena hetkenä, jonka vietän Pohjois-Koreassa. Molemmat kuuluvat puolue-eliittiin, sillä vain eliitin jäsenet voivat kouluttautua hommiin, joissa ollaan tekemisissä ulkomaalaisten kanssa. Molempien rinnassa kimaltelee Kim Il-sung -pinssi, jota on käytettävä vuoden jokaisena päivänä.
Matkalla Pyongyangiin betoniharkoista rakennetulla moottoritiellä ei tule vastaan yhtään autoa. Herrat Li ja Li kertovat autossa neljästi, että ihmisten kuvaaminen, itse asiassa mikään kuvaaminen ilman lupaa, on ankarasti kielletty. Aion rikkoa määräystä jokaisena hereilläolon tuntina.
Älä lähde yksin ulos
Pyongyang on vaikuttava kaupunki. Kansan ruokkimisen sijaan rahat on kulutettu loputtomiin patsaisiin ja sankarihautoihin. Massiivisimpina nousevat Suuren Johtajan Kim Il-sungin pronssipatsas ja 170-metrinen Juche-torni. Jälkimmäinen pystytettiin Kim Il-sungin 70-vuotispäivän kunniaksi ja sen 25 500 graniittipylvästä symboloivat kukin yhtä Suuren Johtajan elinpäivää. Isä ja poika Kimejä ylistävät julisteet pistävät silmään ainoina väriläiskinä betonin keskeltä. Vanhempi herra Li kertoo, että talojen maalaaminen on ongelmallista: maalta kun puuttuu teknologia, jolla maali saadaan pysymään seinissä sateella. Kadut ovat putipuhtaat, sillä työpäivän jälkeen pioneeriryhmät ja korttelikomiteat organisoivat katujen siivouksen, johon kaikkien on pakko osallistua.
Pohjoiskorealaiset on jaettu kolmeen ryhmään: lojaalit, neutraalit ja epälojaalit, sekä 51 alaryhmään.
Pyongyangissa asuu vain lojaaleja, paikallisilla standardeilla hyvinvoivia ihmisiä. Pääkaupunki on näyteikkuna, jonne esimerkiksi vammaisilla ei ole asiaa. Paskempi tuuri, jos sattuu syntymään epälojaaliin perheeseen, epälojaalius nimittäin periytyy. Silloin tiet hyviin opiskelu- tai työpaikkoihin, riittävään ruokaan ja jopa väestönsuojiin ovat suljetut ja pienestäkin rikkeestä on edessä passitus työleirille.
Hotellini sijaitsee saarella keskellä jokea. Huoneeseeni soitetaan ja tarkistetaan, että olen siellä. Siltoja vartioidaan, eikä turisti pääse luvatta livahtamaan kaupungin yöelämään. Kyllä, sellaista on. Illalla osallistun tanssiaisiin. Minä ja 12000 pohjoiskorealaista opiskelijaa tanssimme vallankumouksellisia tansseja Kim Il-sungin kunniaksi. Tanssiparikseni määrätään nuorukainen, joka ei hämmästykseltään kykene sulkemaan suutaan yli 20 minuuttiin. Ympärillemme tehdään tilaa, äimistyneet opiskelijat tuijottavat.
Ravintolat sulkevat kello 20. Niistä ei tietenkään ole iloa suurimmalle osalle kaupunkilaisista, joilla ei ole kulkulupaa baareihin. Yöllinen kaupunki on pilkkopimeä. Viiden metrin päässä kävelevistä ohikulkijoista kuuluu vain ääni.
Älä kuvaa vain osaa patsasta
Aamuohjelma koostuu henkilönpalvonnasta. Käyn kumartamassa Kim Il-sungin balsamoidun ruumiin äärellä. Mies on kuolemastaan huolimatta edelleen maan presidentti. Ruumiin ääreltä minut viedään valtavaan saliin, jossa esitellään eri maiden Suurelle Johtajalle myöntämiä mitaleja. Ruanda, Zimbabwe, Zaire, Kongo… Ja kunniakkaan joukon jatkona ylpeästi Suomi, joka on näemmä myöntänyt toveri Kimille Eduskunnan 75-vuotisjuhlamitalin.
Kim Il-sungin patsaalla on loputtomana jonona ihmisiä, jotka kumartavat ja laskevat kukkaseppeleen. Patsaan kuvaaminen on hankalaa, sillä jättimäinen Kim täytyy mahduttaa yhteen kuvaan. Muistomerkillä kiertelevät valokuvapoliisit tarkkailevat, että kuvassa on todellakin kokonainen patsas. Pakenen olan yli kurkkivia puolitoistametrisiä ukkeleita ja otan piruuttani 20 kuvaa Suuren Johtajan perseestä.
Patsaalle kumartelu ei ole vain ele. Suuri osa pohjoiskorealaisista ihan oikeasti uskoo elävänsä maailman parhaassa maassa. Lapset kuuntelevat tarhassa satuja Suuren Johtajan urotöistä ja laulavat lastenlauluja kuten Olen pieni, mutta voin jo ampua imperialisteja. Kansallispuku on kaupungeissa yleinen näky. Mutta hetkinen, joka tuutista tursuava Korean sodan muistelopropagandahan kuulostaa kotoisalta!
”Suuri USA luuli voivansa nielaista meidät yhdellä haukkauksella, mutta pieni ja sisukas Pohjois-Korean kansa taisteli urheasti ja säilytti itsenäisyytensä! Yksi korealainen vastaa kymmentä jenkkiä!”
Propaganda on kaikkialla. Ei laaksoa, ei kukkulaa, jonne ei olisi rakennettu Suuren Johtajan patsasta tai aseteltu valtavia iskulausetauluja. Molemmat telkkarikanavat näyttävät jatkuvalla syötöllä puolue-eliitin istuntoja ja kansallismielisten laulujen (kuten reipas Kantakaamme pistimiämme järkähtämättömästi, tai romanttinen Haluan naida Korean sodassa haavoittuneen sankari-invalidin) karaokeversioita. Koko maan kattava äänentoistojärjestelmä kajauttaa aamulla kello kuusi yhteisherätyksen, jossa ylistetään johtajia ja valtiota ja soitetaan vallankumouksellista musiikkia. Propagandamobiilit – pikkuiset pakut, joiden katoille on kiinnitetty valtavat kovaääniset – parkkeeraavat aamulla työmaiden ja peltojen laitaan ja tuuttaavat koko päivän ”työmoraalia kohottavia” puheita ja kappaleita.
Älä naura
Ajamme typötyhjää kahdeksankaistaista moottoritietä Nampon kaupunkiin. Pikkupioneerien rakentama tie on nimeltään Nuorten Sankareiden Moottoritie. Se valmistui 60-vuotislahjaksi Kim Jong-ilille ja on tasan 42,216 kilometriä pitkä (Kim on syntynyt 16.2.1942).
Yövymme turisteille ja puolue-eliitille tarkoitetussa spa-hotellissa. Nampossa meidät viedään tutustumaan orpokotiin. Aiemmin olemme ohittaneet 200 orvon teinitytön marssiosaston – heidän vanhempansa ovat kuolleet ”suorittaessaan tehtäviä kansakunnan hyväksi”. Orpokodissa meille esitellään neljät kolmoset. Utelen syytä kolmosten huimaan määrään, jolloin vanhempi Li selittää:
”Katsos, äidillä on vain kaksi rintaa. Hän ei voi imettää kaikkia, joten lapset otetaan orpokotiin.”
Huomautan selityksen ontuvan, jolloin syy vaihtuu.
”Kolmoset ovat suurin lahja, jonka vanhemmat voivat lahjoittaa valtiolle. Niinpä he riemumielin antavat lapsensa pois.
Minulle on lukuisia kertoja painotettu, että Kansojen ystävyyksien näyttelyssä ei saa nauraa. Näyttely sisältää kaikki Suurelle Johtajalle ja Rakastetulle Johtajalle annetut lahjat. Aulassa pieni digitaalilaskuri kilahtaa aina kun uusi lahja ilmestyy. Nyt mennään neljännesmiljoonassa. Ymmärrän naurukiellon kun astumme esittelysaleihin. Osa lahjoista on hupaisia (kuten ”hyvän ystävämme” Ceauşescun lahjoittama kansainvälisten karhuntaljafestivaalien pronssimitalistitalja), osa silkkaa vittuilua (täytetty minialligaattori, jolla on fetsi päässä). Suomesta saatujen lahjojen vitriini on suurempi kuin muiden Pohjois-Euroopan maiden vitriinit yhteensä.
Haluan lähettää kotiin postikortin. Typeryyksissäni liimaan Kim Jong-ilia esittävät postimerkit vinoon. Postin täti havaitsee kataluuteni ja alkaa kovaäänisesti vaikertaa ja vääntelehtiä. Hän voivottelee, pudistelee päätään ja nyhtää hiuksiaan. Okei okei, väärin meni, voiko sen irroittaa ja liimata uudestaan? Maksoihan postari sentään euron. (Virallisen kurssin mukaan euro on 180 wonia, mustassa pörssissä 3000 wonia. Tosi hyvä palkka on 10000 wonia, eläke noin 2000.) Täti yrittää nyhtää merkkiä irti, mutta tajuaa samassa, että saattaa vahingossa repiä Rakastetun Johtajan kuvan. Hän alkaa voihkia yhä äänekkäämmin ja huitoo kirjekuorien suuntaan. Ostan kirjekuoret, sujautan tuhmat merkit piiloon ja ojennan kuoret tädille. Täti liimaa uudet merkit mustasukkaisesti mulkoillen.
Kymmeniä vallankumouksen muistomerkkejä ja Juche-pyhiinvaelluskohteita myöhemmin olen kypsä jättämään kansandemokratian taakseni. Astun junaan, käärin kameran muistikortit nenäliinan sisään ja piilotan alusvaatteisiin. Neljä tuntia kestävässä rajatarkastuksessa kameran kuvat syynätään yksitellen ja rajavartija poistaa kuvat, jotka eivät häntä miellytä. Olen kuvannut yhden muistikortin täyteen tyhmiä ja viattomia kuvia (”minä junassa”, ”tyynyni junassa”, ”peittoni junassa”, ”oven karmi”, ”puu”). Kamerani säilyy koskemattomana.
Ylitämme rajajoen Kiinaan. Saman joen ylittävät vuosittain sadat pohjoiskorealaiset loikkarit. Osa jää Kiinaan tai etsiytyy Etelä-Koreaan, osa palaa takaisin tienattuaan tarpeeksi rahaa pitämään perhe hengissä talven yli. Rajan tältä puolelta katsoen Kiina on demokratian, sananvapauden ja ihmisoikeuksien luvattu maa.
Artikkelia varten haastateltiin tutkija Antti Leppästä, SPR:n avustustyöntekijä Kaija Ilkkaa sekä Amnestyn tiedottaja Anu-Elina Jaskaria. Matkalla haastateltiin oppaiden tietämättä lukuisia henkilöitä, joiden nimiä tai asemaa ei voida paljastaa asettamatta heitä vaaraan.
Saako Pohjois-Koreaan matkustaa?
Pohjois-Koreassa minä olen propagandaväline. Minua kierrätetään valtion määräämissä paikoissa ja matkasta maksamani rahat päätyvät valtiolle. Muutun osaksi tilastoa, jolla valtio pullistelee kansalaisilleen: tänä vuonna 2000 ulkomaalaista kävi kumartamassa Suuren Johtajan ruumiin äärellä. Lisäksi valehtelin viisumihakemuksessa. Etiikan dosentti Tuija Takala, olenko paha ihminen?
”Valehtelua viisumihakemuksessa ei voida pitää kovin pahana asiana maassa, joka rikkoo moraalisia sääntöjä ja kansainvälisiä sopimuksia. Jos menit Pohjois-Koreaan journalistisista syistä, raportoidaksesi oloista jälkeenpäin, lienee matka hyväksyttävä. Jos menit vain pällistelemään ihmisten kurjuutta ja systeemin omituisuutta, olisi ollut syytä harkita kahdesti.”
Länsimainen musiikki on jazzia ja…
Pohjois-Korean suurin seksisymboli ovat Pyongyangin liikennepoliisit. Hommaan on naamaraja ja nuoret tytöt on meikattu kuvankauniisti. Paikallisista vain heillä oli aurinkolasit.
Pohjois-Koreasta ei ole luotettavaa tilastotietoa, esimerkiksi tarkkaa väkilukua. Virallinen väkiluku on 22 miljoonaa, arviot liikkuvat 18-20 miljoonan välissä.
Pyongyangin sirkuksessa oli ennen nälänhätää runsaasti eläinnumeroita, nyt vain yksi.
Pohjois-Korean kaikissa vessanpöntöissä luki Villeroy&Boch.
Isä Kim Il-sungista käyteään arvonimiä Suuri Johtaja ja Ikuinen Presidentti. Poika Kim Jong-ilistä käytettävät arvonimet ovat Rakas Johtaja, Suuri Johtaja toveri Kim Jong Il sekä Ylipäällikkö Kim Jong-il.
Kaikkea länsimaista musiikkia kutsutaan jazziksi. Sitä pidetään barbaarisena, koska siinä ei ole melodiaa.
Pohjois-Korean muoti kesällä 2009
Pohjois-Koreassa pukeutuminen riippuu siitä, mitä vaatteita tai kankaita kaupoissa sattuu olemaan ja mihin hintaan. Ihan kuten lännessäkin. Kesällä 2009 pyongyangilaiset naiset himoitsevat vaaleanharmaita ja mustia kapeita hameita, joiden helma ulottuu polveen. Kenkien korot saavat olla mahdollisimman korkeat ja stiletit – joskin korkokenkiä sopii käyttää ainoastaan, jos on alle 165-senttinen. Trendiväri on vaaleanpunainen, jota näkee lähinnä asusteissa, kuten käsilaukuissa ja hiussoljissa. Kaikkialla käytetty kansallispuku saa myös kernaasti olla pinkki. Hiukset ovat puolipitkät ja puoliksi kiinni. Ne, joilla on kontakteja länteen, pyytävät toimittamaan itselleen lenkkarit. Mitä paksumpi pohja, sen parempi.
Matkakuvat
Katso Pohjois-Korean matkakuvat Cityn kuvagalleriasta.
