Tällä viikolla kävin katsomassa ystäväni kanssa leffan [B]King’s Speech (Kuninkaan puhe)[/B]. Elokuvan aihekuvauksista ja lehtien leffa-arvosteluista voisi päätellä, että raina on tosi tylsä, kuivakka ja elitistinen, mutta se oli kaikkea muuta!
Se oli ihana! Seuraa lista adjektiiveja: hauska, sympaattinen, humoristinen, koskettava, esteettinen… Tämä elokuva korosti ystävyyttä ja tasa-arvoa: ystävyys voi syntyä vain aidosta välittämisestä ja jos aidosti välittää, ei titteleillä ole mitään virkaa samassa huoneessa ystävyyden kanssa. Ystävyyden edessä olemme kaikki samanarvoisia.
Tarina on todellisuuteen perustuva, mikä minun silmissäni lisää sen viehätystä. Lähtökohtaisesti nykymaailma korostaa julkisuudessa olevien henkilöiden täydellisyyttä ja jonkinlaista epäinhimillisyyttä – varmaankin juuri tämän takia juorulehdet myyvätkin niin hyvin: ne ovat julkisen täydellisyyden vastareaktio ja niissä osoitetaan julkisuuden henkilöiden mokaamiset ja niillä mässäillään oikein kunnolla.
Joten kun kuninkaalla on erittäin vaikea puhevika (täydellisessä maailmassa kuningas olisi täydellisyyden perikuva), eikä sen korjaamiseen tunnu löytyvän apua mistään, ovat epätoivoisimmatkin kokeilut pakollisia. Puheterapiasessioissa käytetään erikoisia keinoja, joiden perimmäinen tarkoitus on psykologinen: vahvistaa itsetuntoa, lisätä itsevarmuutta ja luottamusta terapeutin ja potilaan välillä.
Näyttelijäsuoritukset olivat hienoja, mutta myös kuvaustekniikka oli ihanaa katsottavaa. Terapiahuoneen seinän eri värivivahteet sekä perhepotrettien asetelmallisuus, kameran pehmeät liikket, kaikki olivat täydellisyyttä hipovia.
King’s Speech oli kaiken kaikkiaan ihana elokuva, jota voin täysin sydämin suositella! <3