Lukekaapa edellinen blogini ensin, jotta pääsette tarinaan mukaan.
Kaalinhajuiset ajatukseni muuttuivat suomalaisen historiankirjoituksen yhteen onnelliseen vaiheeseen eli kreivin aikaan. Tämä kreivi Pietari Prahe uudisti suomea monella tapaa ja hänen aikaansa on muisteltu hyvänä ja onnellisena aikana suomessa.
Sanonnalla ”kreivin aikaan” on toinenkin merkitys, joka on edellistä yleisempi ja tunnetumpi ja tarkoittaa saapumista oikeaan aikaan paikalle.
Ikaalisen seurakunta itsenäistyi tämän kreivin ansiosta 1641 ja tapahtumaan liittyy tietysti ruotsin lesbokuningatar Kristiina, joka tuolloin oli vallassa, kunnes kyllästyneenä protestanttiseen värittömyyteen karkasi Roomaan ja vaihtoi uskontonsa katolilaiseksi.
Olipa siinä nainen ja samaa mieltä oli paavikin, koska Kristiina on haudattu vatikaaniin Pietarin kirkon hienosto-osastoon paavien ja kardinaalien rinnalle.
Palatkaamme kreiviin. Hänen ansiotaan on myös Helsingin siirtäminen nykyiselle paikalleen 1640, kun kaupunki oli kituutellut Vantaanjoen suulla 90-vuotta. Harmi, että kreivin patsas on Turuus, koska Helsinkiin se kuuluisi.
Muisteluni Ikaalisista päättyi vuoteen 1660, jolloin täälläkin kirkonkellot soivat tunnin päivässä 158 päivän ajan. Mahtoi talonpoikaa moinen meteli ahdistaa. Syynä oli Kaarle X Kustaan kuolema ja kun suurvallan kuningas kuoli tuolloin kesti hautajaisten valmistelut nuo 158 päivää, joina kellot soivat Laatokalta Atlantille ja uusi kuningas Kaarle XI oli vasta neljä vuotias.
seuraavan oli Parkano, joka on saanut nimensä suuresta parkatusta kuusesta, joka jossain täällä oli ollut ihmisten kokoontumispaikka. Katselin tienvarsimaisemia ja huomasin täällä olevan lumilaikkuja metsän siimeksessä, joten hieman oltiin jäljessä Helsingin kevättä.
Jalasjärvi oli niin tylsä, että ajatuskin kuihtui tyhjäksi huminaksi pääkopassa. Kurikka taas oli ehdottomasti Mietaan valtakuntaa ja olihan vaalitkin osoittaneet hiihtokuningaan mahdin olevan edelleen olemassa.
Olen pari kertaa miehen tavannut ja ensimmäinen kerta taisi olla Sodankylän torilla, jossa odottelimmme Suomi juokseeviestin vaihtopaikalla joukkueiden tuloa. Otin ihmismuurissa taka-askellen ja tallasi Miettaan varpaille. Pyytelin anteeksi mut Mietaa siirsi syyn valtavan kokoisiin jalkoihinsa. Kyllä tietysti 50-numeroisen jalan päälle on helpompaa astua, kuin kymmenen numeroa pienenmille varpaille.
Mietaan murre ja oikea-aikainen supliikki asian tiimoilla aiheutti tirskahduksia ymärillä olevissa ihmisissä, joten varpaille astuminenkin kääntyi viihteeksi. Näissä mietteissä kuljin läpi tuon pyykkipulikasta nimensä saaneen kunnan läpi ja saavuin nuukuuden pitäjään