Blogi

Riipii. Vaihteeksi.

Varmaan jokainen nainen on saanut osakseen huomauttelua ulkonäöstään kadulla vähemmän selvinpäin olevilta miehiltä. En liene myöskään ainut, jota se raastaa aivan saatanasti.

Eilen menin kauppaan. Kaupan ulkopuolella notkui keski-ikäinen, muutakin kuin osaa ottanut mieshenkilö. Mennessäni ohi, se tokaisi: "äh, sinoot niin nuori vielä". Kun en reagoinut miehen puheeseen, sain osakseni jatkohuomautuksen: "mutta ylpee näköjään". Tässä vaiheessa minua jo vitutti. Tuollainen kadulla huutelu vieraille yksinkertaisesti saa minulta niskavillat pystyyn. Kaupasta pois tullessani sama ukko antoi taas kommenttia: "nuori nainen, hei anteeks, anteeks". Hillitsin itseni, enkä huutanut "turpa kiinni, visvamulkku" tai muuta yhtä aikuismaista.

Äsken olin lenkillä. Tulin reippaasti kävellen mäkeä alas risteykseen ja ihmettelin, mitä hittoa risteyksen toisella puolella oleva jannu kyylää. Sitten tajusin, että jannuhan on eksäni isoveli. Sekunnin murto-osan ajan ehdin ajatella, että se tunnistaa minut ja kyylää siksi, mutta kissanvillat; jätkä on ollut uskomattomassa pöllyssä niin kauan, kuin jaksan muistaa, eikä se varmaan tunnista omaa äitiäänkään. Ja niinhän se sitten meni. Jannu käveli noin kymmenen metriä edelläni, luikahti erään talon rappikseen ja kommentoi ovelta (jääden siihen vielä hetkeksi ilmeisesti odottamaan minulta mahdollista kiitosta!): "hyvät rinnat". Vittuuuuuuuuh!! Hillitsin itseni, enkä usuttanut Welmua puremaan sitä nilkasta. Seuraava pässi ei ehkä ole yhtä onnekas.

Koitanpas taas selviytyä aggressioistani ja orientoitua iltaan. Aion katsoa elokuvaa ja juoda viiniä seurassa. Ja ehkä kossua. =D

Voi paska. Nyt kyrsii.

Kaikki alkoi siitä, kun hyvä ystäväni (siis juuri se ystävä, jonka kanssa aina puhutaan ruuasta) oli eilen kylässä. Hän mainosti ihanaa, suussasulavaa ja kertakaikkisen maailman parasta kinuskikakkua, jota heillä oli vielä jäljellä ja jota minun pitäis tänään tulla tuhoamaan. Tottakai suostuin kuola suunpielessä, kakun kuvat silmissä. Sanoin, että voin bussilla hurauttaa heille ja voidaan jauhaa lisää akkojen juttuja ja mörssätä sitä keikkiä. Hän lupasi soittaa herättyään.

Vaan nukkuupa muikki pitkään, kun ei vieläkään ole kuulunut! Loukkaantuneena ohareista marssin kauppaan ja ostin vaniljajätskiä ja suklaata korvatakseni menetetyn kakun (siis ostin toki muutakin. Kaikkea terveellistä. Omenoita!). Suunnitelmana oli sulattaa suklaa mikrossa ja valuttaa se sitten jätskin päälle. Nam...

Paloittelin suklaan mukiin. Laitoin mukin mikroon. Väänsin aikanippulan reiluun minuuttiin, korkeintaan kahteen. Noin puolentoista minuutin kuluttua mikrosta kuului SNAP, CRACKLE, POP! Avasin mikron oven. Muki savutti ja kärysi. Suklaa oli puolittain herkullista, ruskeaa, tasaista massaa ja puoliksi mustaa, kokkareista, haisevaa ja käryävää tölliä. Mikä meni vikaan? Vittu.

Okei okei, seuraavan kerran todella kokeilen sitä helvetin vesihaudetta.

Huh. Nysse on ohi. Vai edessäkö kuitenkin? No, kämppää ai tarvii ainakaan etsiä. Pitää kyllä muuttaa, ostaa sohva, opetella kulkemaan Helsingissä, etsiä työpaikka, ovikellokouluttaa Welmua, sanoa kämppä irti, hommata uusi sähkösopimus, hakea kaupasta banaanilaatikoita, ostaa joku ihme bussiratikkametrokorttihässäkkä, lukea HKL:n aikatauluja iltalukemiseksi, ruveta keräämään koirankakkaa, pakata, purkaa, pestä verhot ja petarinsuojus, jne jne, mutta MUN EI TARVI ETSIÄ KÄMPPÄÄ ENÄÄ!!!!!

Huh.

Tulin niiiiin saatanan ahdistuneeksi, kun siitä koiratappeludokkarista vouhkattiin ja kaikki puhui siitä. Olen itkenyt ja kiristellyt hammaskalustoani. En pystynyt katsomaan kyseistä dokkaria, en voi keskustella siitä ihmisten kanssa, enkä voi ajatella asiaa itkemättä. Se on minusta niin hirveää, kuvottavaa, kamalaa, surullista ja järkyttävää, että joku voi rääkätä eläintä niin pahoin. Mulla ei yksinkertaisesti ole eväitä käsitellä niin pahaa asiaa.

Olen nuutannut ja halannut Welmua viime päivät oikein erityisesti. Olen nukkunut käsi sen ympärillä, suvainnut sen kuorsata, vallata yli puolet sängystä ja nukkua pää tai perse tyynyllä. Olen rillunnut sen kanssa lenkillä, vienyt sen koirapuistoon leikkimään isolla kivellä ja antanut sille muutenkin extrasuperhyperpaljon huomiota.

Welmu on amerikanpitbullterrieri. Sen rotutovereita rääkätään tappeluissa ympäri maailmaa. Sen jälkeen niiden "isännät" tappaa kituvat koiransa tavoilla, joita en voi edes ajatella. Sen rotutovereita tapetaan vain rotunsa tähden, vaikka niiden esi-isät ovat niittäneet mainetta tehden kovaa työtä muun muassa sodissa saaden siitä palkintoja. Amerikanpitbullterrieri on maailman käytetyimpiä terapiakoiria. Silti niitä teurastetaan vain siksi, että joku hullu on älynnyt raahata saman rodun edustajia tappelemaan keskenään. Sitä minun on vaikea kestää.

Koira on ihmisen luomus. Ilman ihmistä sudesta ei olisi polveutunut kesyä versiota. Koira luotiin koulutettavaksi ihmisen rinnalle, kumppaniksi ja suojaksi. Se vaatii uskollisuutta puolin ja toisin. Ihminen on pettänyt oman luomuksensa niin pahoin, niin monin tavoin. Sitäkin minun on vaikea kestää.