Mummon 84v päivä, hiljainen hiirulainen kaiken hulinan keskellä.
Alzheimer, on vienyt meiltä pyöreän puheliaan hymyhuulisen mummon, jonka elämänkokemus ja avara maailmankatsomus on rikastuttanut meitä kaikkia.
Sydäntä raapivalta, tuntuu katsoa, sitä hälinästä hieman ihmettelevänä olevaa paljon elämää nähnyttä naista, jonka hahmotuskyky on kadonnut, nimet ovat hakusessa, yhdistäminen kenen lapsi on kukakin murentaa hänen omankin mielensä. Hänen persoonansa on muovautunut sairauden myötä ihan uudenlaiseksi.
Olin koko sieluni kyllyydestä vastaan kissan hankkimista vuosia sitten, kyseenalaistin täysin sairastavan ihmisen kykyä hoitaa kissaa ja ruokia ja sen sellaisia. VOin tänään sanoa onnekseni olleeni väärässä. Mikä rakkauden määrä, kun ryppyinen käsi kulkee pehmeällä turkilla. VOi melkein kuulla mummonkin kehräävän. Ja mikä tärkeys, yli 50 vuotta sitten hän menetti vierustoverinsa, nyt siinä kippuralla tuhisee pieni viiksekäs.
Molemmat ovat riippuvaisia toisistaan, hellyydenkipeitä kehrääjiä.
Kävelin halaamaan mummoa, ja saatoin tuntea kuinka hänen vartalonsa tutisi kosketuksesta…kuinka monta halausta vaille hän jäi menettäessää kumppaninsa vuosikymmeniä sitten. Kun siinä vierellä istuu, katsoo kasvojen uria ja kurttuista suunpielustaa, voi sanoa tuntevansa ylpeyttä kuuden lapsen äidistä, joka kunnialla kasvatti kaikista ihan kunnon ihmisiä. Eikä antanut yksinäisen elämän katkeroittaa, vaikka moninkaan kohdin se tie ei varmaankaan ollut helppo kulkea.
Ajattelen itsekkäästi surullisena jo menettäneeni osan mummosta, sellaisesta tutusta ja totutusta. Mutta katsellessani häntä kisukka sykyssä, näen hymyn ja onnenpilkkeen…sellaisen ihanan tunteen, mitä hän tuntee…nyt niissä terveyden puitteissa, kuin kykenee tuntemaan.
Enkä voi olla ajattelematta… ” Kiitos, kun olet siinä vielä”
Ikuisesti, kun en pitää saa. Nautin sinusta tässä hetkessä.
Sinusta jos kenestä voi sanoa, Olet Hyvä Ihminen. <3