Niin monta kertaa olen pahentanut ongelmaa kiirehtimällä ratkaisun kanssa ja niin sanotusti tarttumalla
härkää sarvista, että hävettää. Mikä kiire tässä on. Elellään nyt ensin rauhaisaa yhteiseloa ongelmien
kanssa vähän aikaa. Parhaassa tapauksessa ei muutaman päivän jälkeen enää huomaa koko ongelmaa. No leikki sikseen. Jos ratkaisun on löydyttävä, niin jotakin on tehtävä, mutta miten. Omalla kohdallani on nimenomaan kysyttävä miten.
Ongelman tiedostaminen on ensimmäinen askel. Toinen vaihe on sulattelu, joka voi kestää kauankin. Ajan kuluessa havaitsee eri näkökulmat, mistä on tulossa ja minne pitäisi olla menossa. Probleema saa näin selkeämmän muodon, ja todennäköisyys valita täysin sopimaton ratkaisumalli pienenee. Toisen vaiheen kesto vaihtelee. Muistiinpanojen tekemisen ja muun yleisen asian pohdiskelun kirjoittamisen muodossa olen havainnut hyödyllisiksi. Kirjoittamalla asia muistiin se on tallessa, ja pää saa rauhassa keskittyä
nykytilanteeseen eikä aika kulu vanhan palauttamiseen takaisin prosessoitavaksi. Kolmas vaihe on itse tekeminen. Kun tietää, mitä on tekemässä, niin homma hoituu. Jos asiat kulkevat oikeaan suuntaan edes
vähän, niin se on parempi kuin ”tekemisen meininki”.
Tällainen malli istuu oikein hyvin työhöni. Eihän sitä aina laakista onnistu, mutta hallittu kulkeminen kohti päämäärää ylläolevaa tarvittaessa toistaen voittaa yleensä edestakaisin säntäilyn. Helpompi on korjata huolellisesti mietityn asian pienet (miksei isommatkin) puutteet, kuin arpoa umpimähkään seuraava kaatumissuunta. Aina ei sitten alkuunkaan tiedä, mitä on tekemässä, ja hallittu mokaaminen asiallisen palautteen kera on tällöin kullan arvoista.
Olenpas minä idealistisella tuulella. Pitäähän tähän laskea vielä mukaan kaikki human factorit eli unohtelu, itsepäisyys, terve tosiasioiden kieltäminen, ongelmien vähättely, laiskuus ja niin edelleen. Ensiksi käytetty ratkaisumalli ei siis aina välttämättä ole fiksu ja fiini ”Kolme vaihetta”. Riittävästi virheitä toistamalla, turhautumalla, päätä seinään hakkaamalla ja yleisen ketutuksen laskeuduttua se parempi tapa tehdä asioita palautuu yleensä mieleen. Kurvit silti suoriksi ensin. Eihän sitä koskaan tiedä, etteikö juuri tässä tapauksessa Stetson-Harrison hihastavetomenetelmällä saatu ”aivan mieletön oivallus” ™ riittäisi oikein hyvin. Tuskaahan se työ on. Sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä.