Kirjotin tän kesällä mun ”viralliseen” blogiin joka sekin kuoli jo ajat sitten 😛
Yleisön pyynnöstä laitetaan sama raapustus tännekkin ajatuksia herättämään.
12.07.2007-15:02———————————–
Mä olen viime aikoina miettiny aika paljon parisuhteita. Ehkä se tavallaan kuuluukin tähän elämäntilanteeseen.
Eräs nainen, ketä tapailin jonku aikaa muutama vuosi sitten, kysyi sillon että ”uskaltaako suhun rakastua?” Vastasin että en tiedä. Mun mielestä jonkun asian uskaltaminen on jokaisesta itestään kiinni ja siis se että uskalsiko tää nainen rakastua muhun riippu ihan tästä naisesta. Enhän mä kuitenkaan ”pelannut” tai mitään…
Olis ehkä pitäny miettiä sillon pikkasen tarkemmin, kysymys kuitenkin on ehkä vaikeimmasta päästä.
Uskaltaako rakastua? Uskaltaako heittäytyä täysin tunteiden armoille? Uskaltaako luottaa toiseen ihmiseen niin paljon että ”antaa” itsensä tälle kokonaan?
Nää on aika isoja kysymyksiä ja niiden voiman tajuu vanhempana ihan eri tavalla kuin esim. parikymppisenä jolloin vasta opettelee oikeita suhteita.
Kysymyksessä se ehkä omalla tavallaan tärkein sana on ”uskaltaako”. Sanan merkityksen tässä yhteydessä ymmärtää oikeestaan vasta siinä vaiheessa kun on jo sattunu. Jos uskaltaa ja antaa mennä, jäljelle jää romahduksen jälkeen vaan rauniot. Aika parantaa muttei kuitenkaan kokonaan.
Miks ottaa riski? Eikös hyvän suhteen tunnusmerkiks yleensä sanota molemminpuolinen luottamus? Luotatko sä toiseen osapuoleen niin paljon että antaudut teidän suhteelle? Voiko se luottaa suhun niin paljon? …etenkään jos sä et? Ja silti luottamus, edes jonkunasteinen on se liima joka pitää teidät yhessä. Riski kannattaa ottaa koska sä voit kuvitella miltä tuntuu eläminen ihmisen kanssa, johon luotat täysin…ylipäätänsä oleminen ihmisen kanssa jonka kanssa voit toimia täysin estottomasti, elää hetkessä täysin vapautuneena.
Uskaltaako muhun rakastua? Toivottavasti.