…eli synnytys on takana päin. Oikea, autenttinen, puuduttamaton synnytys, kiitos kiireisen kätilön ja korkean kipukynnyksen.
Siinä vaiheessa kun olin suunnitellut makaavani maha auki leikkauspöydällä tai vähintään letkuissa, totaalipuudutuksessa ja ilokaasuhöyryissä synnytyssalissa, olin kätilön kehotuksesta vielä sairaalan pihalla soittamassa hyviähuomenia ja väliaikatietoja tulevalle isälle, ”menee ainakin iltapäivään ennenkuin mitään syntyy, ihan hyvä olo, en o vielä kipulääkkeitä pyytäny.”
Kymmenen minuuttia puhelusta olin sitten valmis vaatimaan kaikki sairaalan morfiinit suoneen ja lidokaiinit p**luun, sillä kätilö totesi että eipä tarvita enää epiduraaleja, me synnytetään muuten NYT. Olin varma, että en tule ikinä kestämään ponnistuskipua al naturale, joten ainoana lohdutuksena tarrasin ilokaasumaskiin ja yritin vetää ainakin sitä edes yliannostuksen. Vaikutus oli suunnilleen sama kuin jos oisin haistellut maskista naapurin Buickin pakokaasuja, ponnistus sattunut juuri missään kun päällimmäisenä tunteena oli vain kuvottava olo, odottelin vain ponnistusten välillä turvallista hetkeä oksentaa.
Kaksi kiloa neljäkymmentä senttiä kullanväristä tukkaa, pitkiä kynsiä ja maidontuoksuista hengitystä on nyt kotiutunut, kolme kuppikokoa suurempi, pyykkilautavatsainen univajeinen äitinsä hieman vieraantunut. Raskausaika pienen pallomahan kanssa oli varsin nautinnollista, mutta äidiksisyntyminen on paljon suuremman ponnistuksen takana kuin synnytyssalissa. Tuskaisia hetkiä on vielä edessä, kun itsekkään ihmisen pitää sisäistää äitiys minäminäminän sijaan.
Myydäänköhän sitä ilokaasua pullotettuna kotikäyttöön?