Synnytysvalmennukset on nyt läpikäyty, h-hetki/ bigbang/ elämän-suurin-kokemus (?) edessä. Vaan miksi valmennus käsitteli suurimmaksi osaksi miehen/ tukihenkilön roolia synnytyksessä? Kun minä menen synnyttämään, menen sinne yksin, en halua tilanteeseen mukaan ketään pitämään kädestä, en tarvitse ketään hokemaan kannustavia mantroja enkä myötäpahoinvoimaan jalkoväliini.
Ideaali synnytys on mun mielikuvissa mahdollisimman kliininen, sairaalanhajuinen, lääkäreitä, hoitajia, kätilöitä ja edellisten ammattikuntien opiskelijoita pursuava. Miehelle olen varannut laskettuna aikana lux-loman kaukana poissa. Olenko julma?
Minulle lapsi on ollut olemassa from day one, vaikka on vielä kohdun lämmössä. Siitä lähtien kun potkut alkoivat tuntua, olo on ollut kuin kengurulla, tuntuu että lapsi on vain mahassa suojassa, mutta hyvin mukana siinä mitä ympärillä tapahtuu. SM-liiga ja playoffsit paikan päällä katsottuna oli yhtä myllerrystä mahassa, samoin mielipide aamukahvin vahvuudesta tulee välittömästi iskuina palleaan, kuten myös kannanotot riitelyihin, saunomiseen ja seksiin. Tumtum.
Vanhemmat sanovat lapsen syntymää ihmeeksi. Vaan eikö se ”ihme” ole tapahtunut jo noin 40 viikkoa aikaisemmin? Miksei sille hetkelle vietetä varpajaisia? Tai miksei juhlisteta ja ”ihmetellä” jokaista otollista nussim.. siis rakasteluhetkeä?
Isäni ei ollut todistamassa syntymääni paikan päällä. Eikä hänen isänsä poikiensa syntymää. Eikä mummoni jakanut ilokaasuja isoisäni kanssa äitiä pihalle työstäessään. Jatkan perinnettä ja pidän kokemuksen omana ja intiiminä. http://www.hs.fi/viivijawagner/kategoria/1135230366080?sivu=3 Olen sovinistisika.