Opiskeluajoilta 10 vuoden takaa mulle on jäänyt eräs kummallinen harrastus: tykkään käydä leffateatterissa yksin. Silloin aikoinaan tosin kulutin iltapäivänäytöksiä niiden opiskelijaystävällisen hinnan takia, mutta nykyään voi mennä vaikka lauantai-iltana ensi-iltaan yksin jos huvittaa. Tai sitten näin maanantaina katsomaan viimeistä näytöstään pyörivää vaihtoehtodraamaa, jota suuri tuotantolaitos ei ole onnistunut markkinoinnilla pilaamaan.
Itäpuusta enkä sen kankean tiedostavasta periamerikkalaisesta saarnauslinjasta ole koskaan oikein välittänyt, mutta Gran Torino antaa paljon hemmon kunnianhimossaan väsähtäneitä leffaprojekteja anteeksi. Edes Gran Torinon ”All-American hero”-juonipäätös ei yrittämisestä huolimatta onnistunut enää ärsyttämään, ja kerrankin leffateatterissa lopputekstien lävähtäessä kankaalle teki mieli taputtaa. No daah, en taputtanut. Mutta biisin kuuntelin, ja sinänsä hieno idea antaa pääosan esittäjän raakkua ensimmäiset säkeet ja luovuttaa sen jälkeen areena nuoremmalle raspikurkulle, jonka tunnistin Jamie Cullumiksi.
Sitä paitsi mikäli Eastwood toteuttaa uhkauksensa, että tämä leffa oli hänen viimeisensä kameran armottomammalla puolella, juoniratkaisu sopii kuin nyrkki silmään symboliseksi loppukaneetiksi uralle, joka tekee ympyrän italowesternien kovanaamasta amerikkalaiseen sotaveteraani-lähiömurahtelijaan. Ohjauksesta en sano mitään, sillä tässäkin rainassa jotkut asiat tökkivät, mutta tarinana ja henkilöhahmon tulkintana Gran Torino oli ihan ensiluokkainen.
Kiitos leffavinkistä, avatar. 🙂