Tänään oli niitä harvoja päiviä, kun tunsin ihan todellista ammattiylpeyttä ja koin olevani hyvä työssäni. Ja itse työkin tuntui ihan mukiinmenevältä – huolimatta eilisistä tapahtumista. Käytiin oppilaiden kanssa läpi noita tapahtumia ja loppujen lopuksi erään ryhmän kanssa syntyi tunnin valaiseva ja silmiä avaava keskustelu, jossa mentiin kovasti sivuraiteillekin mutta luulen, että suurin osa oppilaista tajusi mihin sekin juna oli menossa.
Pohdittiin ampujan motiiveja ja teon perimmäisiä syitä. Oletettavastihan ampuja oli ollut koulukiusattu, ja kun puhe kääntyi koulukiusaukseen, niin voitte arvata miten antoisa vuorovaikutus siitä syntyi. Luokassa ei ollut yhtäkään kättä, joka ei olisi noussut ylös kun kysyin, oliko joku peruskoulussa kiusattu tai kiusaaja. FYI: kiusattuja oli enemmän. Ja miten kauhea tarve nuorilla oli jakaa paitsi ne eiliset tapahtumat ja sen aiheuttama epäusko ja paha olo, niin myös omat kokemukset kiusaamisesta ja siitä millaisia tunteita (ja tekoja) se aiheuttaa. Jos avoin ja ketään tuomitsematon keskustelu voi puhdistaa ilmapiiriä ja herättää miettimään asioita niin tänään sain sen todistaa. Oli tosiaan se päivä, jolloin opetus- ja etenkin kasvatustyö ei tuntunut turhalta missään vaiheessa.
Toinen ilon aihe oli se, että sain toisen ryhmän oppilaat innostumaan enkun tunnilla kielen opiskelusta draamakasvatuksen kautta. Se on kyllä aika parhautta, kun saa nähdä puhumisen pelon liukenevan ja näkee eläytymistä ja improvisaatiotakin, tavallaan vieraan kielen ottamista osaksi koko olemusta eikä pelkästään ajattelua.
Mutta sitten kävelin töiden jälkeen pankkiin ja hyvä olo lähti samantien. Opintolainan takaisinmaksusuunnitelman mukaan kestää 2,7 vuotta ennen kuin olen +/- 0-tilanteessa. Silloin olen noin kolmikymppinen. Siihen mennessä amiksesta valmistuneet ja parikymppisenä työelämään siirtyneet kaverini (luonnollisesti ilman opintolainarasitetta) ovat maksaneet asuntolainaansa jo puoleen väliin. Että kannatti roikkua 6 vuotta yliopistolla ja opiskella ammatti, jossa saa surkeaa palkkaa ja pahimmassa tapauksessa kuulan kalloonsa. Mulla siis ei ole ongelmia saada omia oppilaitani motivoituneiksi opiskelemaan. Riittää kun kerron nämä faktat niin heti menee jakeluun. Raha se on mikä motivoi, ja vaikka käärinliinoissa ei ole taskuja niin olishan se kiva, että työllään oikeasti pystyisi joskus jotain pysyvää hankkimaan. Tai piru vie, saisi joskus edes sitä arvostusta. Syyttäkää vaan opettajia siitä, miksi eiliseenkään tapaukseen ei puututtu. Me tehdään mikä voidaan, siinä hötäkässä kun koko yhteiskunnan kirjo kulkee sen myllyn läpi. Enemmän me varmaan pipipäitä joudutaan töissä kohtaamaan kuin hoitoalan ihmiset saati poliisit.
Ristiriitaisissa tunnelmissa mennään.