Olin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni kehityskeskustelussa. Aivan turhaa touhua, en kehittynyt yhtään. Liirum laarum ja diipa daapa puolitoista tuntia…no ei ollut varmaan helppoa reksallakaan. Ja olin vielä normaalia vähäpuheisempi (mikä tarkoittaa että puhuin suurimman osan ajasta), koska en viitsinyt sille kertoa mun tulevista työkuviosuunnitelmista, kun ne nyt ei satu olemaan työantajan intressien suuntaiset.
Alkuviikon olen metsästänyt kissojen ja koirien kanssa henkilöä, joka voisi kirjata opintorekisteriin yhden mitättömän suorituksen, josta on kiinni se, onko mun palkka ensi kuussa pari hunttia enemmän. Which is nice. Olisin laittanut rottweilerin asialle jos tilannetta ei ois saatu hoitoon. Joten pääsiäisenä voi kävellä tyytyväisenä ass-markettiin ja ostaa ylimäääräisen mäyräkoiran sen kunniaksi, että saan virallisestikin toimia kansankynttilänä. On se huimaa. Elämäni vetelee kohti tunnelia, jonne en alunperinkään koskaan halunnut… Miettikää itse, mitä sillä sitten tarkoitan.