Vaikka lupasin olla valittamatta… niin kyllä raskaus on elämän paskinta aikaa. Jokaisella tuntuu olevan oikeus kommentoida ja ihmetellä mahaa ja huomautella ulkonäöstä ja silti kukaan ei edes kysy miten odottaja oikeasti jaksaa. Seksistä saa vain unelmoida seuraavat viis vuotta ja kaikkea mitä tekee syynätään muutenkin suurennuslasilla, kun ei perkele saa syödä sitä eikä tätä eikä varsinkaan harrastaa rankkaa liikuntaa ja ei saa masentua ja ei saa ressata. Työtäänkään ei sais hoitaa kunnolla ja ylityöt on karmea kauhistus, että ”miten sä nyt sillain teet niin paljon töitä” ja samalla mua vituttaa nämä jotkut raskaana olevat, jotka saikuttaa närästyksenkin takia. Ja työ on ehkä se ainoa asia, joka tuntuu edes tuovan jonkinlaista hyvää oloa tällä hetkellä. Exää pitäs ymmärtää kun sillä on niin vaikea elämäntilanne ja kyllähän mä ymmärränki, ei se tätä lasta halunnut ja vaikka se yrittää toimia oikein tai niin kuin ihmiset olettaa sen toimivan, oon laittanut sen tosi hankalaan asemaan ihmissuhdemarkkinoilla. Silti jotenkin ahdistaa se, minä olen se suurin syyllinen kaikkeen, jos vauvalla on jokin huonosti, jos muilla on jokin huonosti, jos töissä ei jokin asia skulaa.
Raskaana oleville pitäs olla olemassa sellanen oma keskitysleiri, johon ne voi laittaa yhdeksäksi kuukaudeksi pilaamasta muiden elämää.