Eilen alkoi sitten se jo odotettukin äitiysloma. Tallustelin Kallion läpi kotimatkalla ja paikallisen terassilla istui mummo, joka jutteli elävälle kilpikonnalle, piti sitä kilpparia kädessä naamansa edessä ja elukka vaan heilutteli raajojaan. Mua nauratti kovasti, koska jotenkin se tuli tiivistäneeksi sen hieman nyrjähtäneen ympäristön, jossa on tullut 2 vuotta töitä tehtyä. Uskomatonta kyllä koko se uskontojen, kansallisuuksien ja sekakäyttäjien pienoismaailma, joka mahtuu Kallion tokalle linjalle, on tuntunut enemmän sopivalta työmaalta kuin muut paikat aiemmin.
Silti on kamalan ristiriitaiset fiilikset jäädä töistä pois. Seuraaja osaa hommansa ihan kohtuullisesti eikä mun tartte miettiä että työt jäis tuuliajolle. Työkaverit on olleet kannustavia ja neuvoneet nauttimaan tulevasta ajasta. Mutta mun määräaikainen työsuhde loppuu heinäkuussa, ja kaikkea varjostaa se, että vuoden päästä olen todennäköisesti työtön yksinhuoltaja, ja muutenkin vähän irti kaikesta ja vailla varmuutta omasta tulevaisuudesta…. mitenpä siinä nautit sitten. Pomo ei edes pitänyt mun kanssa lähtökeskustelua, eikä mulle järjestetty läksiäisiä; ite leivoin omat kakkuni ja minuutissa ne oli hävinneetkin. Eipä silti että kaipaisin turhanpäiväistä juhlintaa etenkin kun tässä duunipaikassa ovet käyvät muutenkin tiuhaan. Tosin ihan niinku parisuhteessa, töissäkin toivois edes joskus jonkinlaista tunnustusta tekosistaan. Mutta sijaisen ei kannata toivoa sellaista luksusta.
Joka tapauksessa on vähän kummallinen olo, kun ei tiedä onko tehnyt elämänsä huonoimman päätöksen ja alkaako tästä alamäki jolle ei näy loppua. Sitä vaan toivoo että lapsi jossain määrin korvaa sen, että on jossei nyt ihan tuhonnut mutta ainakin jäädyttänyt vuosiksi urakehityksensä.