Uhkasin aiemmin, että aion joulun aikaan ajatella asioita. No, mä ajattelin, koko joulun. Päätin että itkeminen ja selitysten keksiminen asioille loppuu nyt. Ja tyhjyyden tunteen korvaaminen vielä tyhjemmillä teoilla ja asioilla loppuu kans.
Tulin eilen kotiin, pakkasin J:lta jääneet tavarat sen reppuun ja kirjoitin sille sivun mittaisen kirjeen. Siitä tuli sellainen kuvaus mun mietteistä ja tunteista tän syksyn ajalta, ja jonkinlaista omaa pohdintaa niistä kysymyksistä, joihin joskus kaipasin vastauksia. Vein tänään ne kamat kirjeineen J:n työpaikalle, ja kun lähdin sieltä, mun askel oli suunnilleen tuhat kiloa kevyempi ja ensimmäistä kertaa aikoihin ajattelin että ehkä tän mun elämän saa vielä parsittua kokoon.
Nimittäin oon tehnyt saman ennenkin. Silloin joskus melkein pari vuotta takaperin, kun viikko eropäätöksen jälkeen J nro 1 tuli töistä ja ilmoitti mulle, että mun täytyy pakata kamat ja häipyä seuraavaan aamuun mennessä meidän yhteisestä kodista. Itkin yksinäni sen päivän pakaten vaatteitani, ja illalla ennen kuin mun veli haki mut suojiinsa, istuin alas ja kirjotin sille pitkän kirjeen jossa mä aika tyhjentävästi purin kaiken auki. Siihen kirjeeseen en saanut ikinä vastausta, enkä sitä odottanutkaan. Epäilen, ettei siihen olisi edes voinut vastata mitenkään.
Sama juttu nyt, enkä tähänkään kirjeeseen odota vastausta. Itse asiassa on ihan sama, lukeeko J sitä koskaan, mulle riittää että mä sen kirjotin. Kun oon siinä pisteessä, että alan käsin vääntämään kirjettä toiselle, on tullut se hetki kun oon katsonu totuutta silmiin, myöntänyt epäonnistumisen ja aloittanut palapelin kokoamisen alusta uudelleen, mutta eri kuvasta.
Nyt toivon mukaan on helpompi aloittaa uusi vuosi kun asioille on vihdoin tehnyt jotain. Mut vanhastaan tiedän että nyt vasta alkaa se rankin vaihe. Enkä ala edes arvailemaan missä oon vuoden päästä, koska itseni tuntien se voi olla ihan mitä vaan.