Auliisti myönnän, että tämän kirjoituksen inspiraationa toimi Tourette-tappeluketju.
Niin. Olen tässä mietiskellyt, miten paljon nyky-yhteiskunnassa korostetaan erilaisuutta ja persoonallisuutta. Täällä keskustelupalstallakin nousee jatkuvasti esiin aihepiirejä kuten ”sukuvikasi”, ”arkeesi vaikuttava asia” ja sun muut oireyhtymäketjut. Kaiken maailman sokeilla, kuuroilla, tourettelaisilla, autisteilla, puhevikaisilla, aadeehoodeilla, tunnevammaisilla, maanis-depressiivisillä, univaikeuksisilla, lukihäiriöisillä, homoilla, lesboilla ja biseksuaaleilla, lyhytkasvuisilla ynnä muilla tuntuu olevan tarve avautua omasta ”tilastaan” ja selitellä sitä muille. Siihen taas kuuluu sisäänrakennettuna sellainen oletus, että kaikkia muita automaattisesti kiinnostaa se pikku ”vika” mikä heissä on. Niin niin, koska se kuuluu osana kyseisen henkilön persoonaan, blaa blaa blaa.
Omaan ystäväpiiriini kuuluu myös useampi ns. erilainen ihminen: useampi lyhytkasvuinen (oireyhtymää en nyt muista), yksi lähes sokea, lesboja ja biseksuaaleja. Töissä taas kohtaan alun toistakymmentä erityisoppilasta viikottain, kuka milläkin perusteella diagnosoituna. Pieni otanta siis. Silti olen huomannut, että jossain vaiheessa jokaisella näistä on ollut
tarve kuuluttaa isoon tai vähän pienempään ääneen omaa erilaisuuttaan. Siis sillä perusteella ettei vaan tule väärin perustein väärinymmärretyksi =).
Mutta nykyään, kun kaikki ovat niiiiiin erilaisia omine vikoineen, vaikeuksineen ja sairauksineen, missä on normaalin raja? Itselläni ei ole perinnöllistä sairautta eikä muita terveydellisiä ongelmia, ei elämistä hankaloittavaa oireyhtymää, ei oppimis- tai tarkkavaisuusvaikeuksia, ei puhevikoja, ei nukahtamisvaikeuksia, ei tunne-elämän vammoja eikä mielenterveysongelmia. Tai mitään muutakaan. Olen niin normaali, että se on jo epänormaalia. On normaalimpaa kärsiä edes jostain, vaikka sitten liikavarpaista. Tapaamistani ihmisistä vain noin joka kymmenes ei kärsi mistään elämää häiritsevästä tekijästä. Silti jokaisen uuden ihmisen kohdalla täytyy empaattisesti jaksaa kuunnella ”kun mulla on tällanen yks juttu”. En minä mene kaikille kuuluttamaan että ”mä kun olen ihan normaali, ajatella, mä olen niin erilainen sinuun verrattuna”. Tai niinhän mä just tein, sorppa =D.
Eihän erilaisuudessa mitään pahaa ole, siitä vaan tunnutaan tekevän niin iso numero nykyään. Se taas puolestaan lisää ihmisten kiinnostusta erilaisiin ”erilaisuuksiin” ja tavallaan se luo ihmisten välille uusia luokitteluja, sellaisia mitä ei aiemmin ehkä ollut. Erilaisuuden palvominen tai nostaminen jalustalle on siis vähän kaksiteräinen miekka: toisaalta se ehkä lisää ihmisten ymmärtämystä toisistaan, mutta se myös erottelee ja jakaa kuppikuntiin. Minäkään en haluaisi luokitella ketään heidän rajoitteidensa tai vammojensa tai suuntautumisensa perusteella, mutta yhteiskunta tarjoaa siihen niin vahvat mallit. Massaan sulautuminen on ihan nou-nou, pitää olla sidos- ja vertaisryhmiä. Yksilöllisyys on aina ollut länsimaisen yhteiskunnan it-juttu, mutta missä mennään liiallisuuksiin? Mulle on ainakin tullut tosi antipatia-reaktio kaikkea erilaisuutta kohtaan. Kaikkihan me syödään, juodaan, naidaan ja paskannetaan yhtä lailla, toteuttaaksemme perustarpeitamme ja selvitäksemme elämästä.
Näihin ahdistusvuodatuksiin lopetan. Ensi kerralla jotain kevyempää kuten pinta-analyysi sisävesien sinilevätilanteesta. Toivomuksia otetaan vastaan.