Katoinpa tuossa eilen boksistani tiistaisen (?) 4D dokumentin ”Teinien kauneusleikkaukset”. Kaikki ne tytöt, joita siinä ohjelmassa seurattiin, oli mun mielestä nättejä eikä kukaan niistä olis tarvinnu kauneusleikkauksia. Tai ylipäätään niitä ei tarvitse kukaan ihminen, olipa minkä näköinen tahansa. (Jätetään palovammauhrit jne. nyt sikseen…).
Mutta sitten kävin tänään liivikaupassa ja mietiskelin asiaa uudelleen. Miksei sille yhdellekin tytölle ois riittäny toppausliivien käyttö silikonien sijaan? Itse haaveilin joskus teiniaikoina rintojen pienennyksestä, mutta vuosien myötä sitä jotenkin tottui itseensä ja tissitkin on nyt osa omaa identiteettiä. Se, että laitoin paljon rahaa liiveihin tänään on jonkun mielestä turhamaisuutta, samalla lailla kun topatut liivit voi olla turhamaisuutta pienirintaisilla. Kyse on tässä 70F kokoluokassa siitä, ettei halua rintojensa näyttävän utareilta. Sellaisilta kun ne saattavat huonoissa ja halvoissa liiveissä näyttää. Toinen – ja tärkeämpi – juttu on tuki: paitsi että kunnollisilla liiveillä taistellaan maan vetovoimaa vastaan (juu, turhamaisuutta), niillä tuetaan rinnat niin, ettei ne hankaa rintakehän ihoa vasten ja aiheuta varsin kivuliaita iho-oireita. Ne, jotka ovat nähneet ihon ”hautumisen” jälkiä ymmärtänevät asian.
Mikäs mun pointtini olikaan…? Ain niin, siis se että normikaupoista ja ”hyvin varustelluista” suurista tavarataloista löytyy liivikokoja tavallisesti jonnekin 75DD-mittaan asti, joskus jopa 75E-kokoon saakka. 70 tai sitä pienempiä ympärysmittoja suurilla kupeilla taas on hyvin vaikea löytää tavallisista kaupoista. Jos sellainen ihme tapahtuisi että löytyisi, ne eivät enää ole edes halpoja. Koskaan en ole itselleni löytänyt kunnon liivejä alle 25 eurolla.
Mutta palatakseni tähän ulkonäkökysymykseen… Miksi vaatteita yleensä ostetaan? Eikö henkkamaukan halpiskama ole ihan yhtä hyvin vaatteiden yleismaailmalliseen tarkoitukseen sopivaa? Onhan se. Miksi sitten jotkut laittavat vaatteisiin paljon rahaa? ”Rumat ne vaatteilla koreilee”, tietää vanha suomalainen sananlaskukin. Voiko ihmisiä syyttää ulkonäkökeskeisiksi, pinnallisiksi ja turhamaisiksi, jos he käyttävät rahansa (kalliiden) vaatteiden ostamiseen, jotkut vieläpä saadakseen tiettyä merkkiä ylleen? Miksi jotkut ostavat Mersun vaikka Ladakin kulkee?
Jos meitä ei pisaraakaan kiinnostais se, miltä me näytetään, ei ois olemassa peilejä eikä sovituskoppeja…eikä etenkään korkokenkiä. Toisten rahankäytön taivastelukin voi mennä hurskasteluksi, esimerkiksi silloin, jos ilkkuu toisille tuhlaamisesta vaatteisiin ja itse suostuu asumaan vain tietyllä asuinalueella, ajelee vain bemarilla, käy vain S-ryhmän kaupoissa, työntää rahansa palkkapäivänä CD-levyihin, jakaa kaiken lapsilleen tai juo tilinsä tyhjäksi yökerhossa. Kukin käyttää rahansa siihen mihin haluaa, ja etenkin jos hankkii sitä, minkä katsoo itselleen tarpeelliseksi, ei sen perusteella kannata alkaa toisia ihmisiä tuomitsemaan. Minulle saavat jeestustella ne ihmiset, ketkä laittavat kaikki tulonsa hyväntekeväisyyteen. Vain siinä tapauksessa saattaisin ehkä tuntea piston sydämessä sen vuoksi, että ikinä ostan yhtään mitään. Ja nyt en sitten puhu eettisestä kuluttamisesta vaan kuluttamisesta sinänsä.
Mutta ne vaatteet, ne vaatteet. Tekevätkö hienot vaatteet ihmisestä paremman? Ei. Entäs kauniimman? Tuskinpa. Mun mielestä kauneus ei ole katsojan silmässä, vaan jokaisen omassa mielessä. Siksihän nuo dokkarin tytötkin tunsivat olonsa jos nyt ei suoranaisesti rumiksi, niin ainakin epäviehättäviksi. Sillä ei ollut väliä, että muut ehkä heitä pitivätkin kauniina. Se, mikä siihen omaan tuntemukseen omasta ulkonäöstä eniten vaikuttaa, voi toisille olla vaatteet, toisille rintojen koko, joillekin pituus ja joillekin hiusten väri tai kasvojen muoto. Pääasia on, että itse mieltää itsensä johonkin kategoriaan.
Minen tiiä muista, mutta minua ei ainakaan vittujakaan kiinnosta pitävätkö muut ihmiset minua rumana vaiko kauniina. Veikkaan, että moni muukin kiinnittäessään huomiota ulkonäköönsä tekee sitä vain tasan siihen pisteeseen että on itse tyytyväinen. Tajusin muuten senkin, että tämän takia en juuri koskaan kysele miltä näytän tai ota makutuomaria mukaan sovituskoppiin. ”Onko mun perse levinnyt?”-kysymyskin taipuu mun mielessä muotoon ”Väitäksää että mun perse on levinnyt?”
No kuitenkin. Se siitä. Avataria lainatakseni: ”kunhan nyt ajattelin”.