Kaveri soitteli tossa männä viikolla kun oli ollut juhlimassa isovanhempiensa 65-vuotishääpäivää. Ajattelin että herraisä sentään, moni ei edes elä 65-vuotiaaksi ja ne oli sentään menneet naimisiin ihan normi-iässä, noin 20 vuotiaina. Että jotkut jaksaa katsella toisiaan noin kauan…sitä voi kutsua jo onnistuneeksi avioliitoksi. Mun omat vanhemmat erosi jokunen vuosi sitten melko tarkalleen 20 avioliittovuoden jälkeen, ja jos multa kysytään, siinäkin oli 10 vuotta liikaa.
En tiedä johtuuko se omasta taustasta, josta löytyy 8-vuotinen avoliitto vai mistä, mutta mun mielestä on jo kunnioitettavaa jos edes 10 vuotta pysytään yhdessä. Miksi sitä pitäis väkipakolla jatkaa, jos arki on enemmän täynnä ahistusta kuin onnea? Toisaalta mä olen ehkä vähän vanhanaikainen siinä suhteessa, että jos naimisiin asti ehtii ja eroaa jo alle viiden vuoden päästä, tai oikeastaan alle 10 vuoden päästä, pitäs kysyä iteltään ymmärtääkö siinä avioliiton tarkoituksen oikein. Vaikka avo- tai avioliitto, ei sillä pitäisi olla merkitystä. Mun tänä keväänä 70-vuotta täyttänyt mummo on asunut ukista eroamisen jälkeen jo yli 25 vuotta avoliitossa (jees, mummo on hiukan erilainen tapaus…) ja hyvin pyyhkii ilman naimisiinmenoakin. Mummo on itse asiassa se, joka mulle on sanonut että vihkitodistus on verrattavissa tutkintotodistukseen: auttaa aluksi mutta vuosien päästä teot on ne, jotka puhuvat. 🙂
Sillon 16-vuotiaana, kun kaikki mun kaverit rupes pariutumaan suhteisiin, (joissa n. 70 % niistä on edellleen, onnea heille), mä muistan sen ”sinkkuajan” olleen helvetin ahistava enkä mitään muuta halunnutkaan kuin seurustella. Sit 19-vuotiaana kun eksän tapasin, ei mulla kai rima ollutkaan kovin korkealla – tai väärin tuokin on sanottu, mutta nykyään jos olisin vastaavanlaisessa suhteessa, jossa ei ole mitään alkuhuumaa, ei sillä paljon tulevaisuutta olis. Silloin oli, vaikka tiesin kuukauden tapailun jälkeen, etten mä sen kanssa tule loppuelämääni olemaan. Silti ei kaduta yhtään, että siitä huolimatta yritin.
Mutta että tuleehan sitä varoivaisemmaksi näin vanhemmiten. Ei tässä nyt viitsis enää ”kattoo mitä tästä tulee”. Ei mua huvittas olla sinkkuna itkemässä kokeilusuhteen päätöstä aina silloin, kun mittari heilahtaa uudelle vuosikymmenelle. Sitä paitsi, verrattuna alle kaksikymppiseen minään, tämä nykyinen osaa nauttia itsenäisyydestä – vaikka mulla oli parisuhteessakin taipumusta olla omien polkujen kulkija. Se taas ei ollut missään vaiheessa oikein eksää kohtaan. Ja musta vähän tuntuu, että vaikka sellanen ihme sattuis, että alkaisin seurustelemaan jonkun kanssa, en olis kuitenkaan oppinut yhtään mitään.