Katsoin juuri ylen kakkoselta kotimaisen leffan Paha Maa. Kävin katsomassa filkan jo teatterissa kun se oli uusi ja muistan sen painostavan hiljaisuuden elokuvan jälkeen. Koko teatteri oli aivan hiljaa poistuessaan paikalta, ei mitään kommentteja. Minusta raina oli yksi ahdistavampia leffoja mihin olen törmännyt.
Ehkäpä yhtenä syynä on se oma pahan olon tunne mihin on aikojen saatossa törmännyt. Pystyin helposti samaistumaan elokuvan esittämään menetykseen ja siihen tunteeseen ettei oma elämä olekaan omissa käsissä ja ohjauksessa. Se voimattomuuden tunne siitä, että tekee mitä vaan niin asiat luisuvat alamäkeen. Toisilla se alamäki jatkuu jatkumistaan eikä ylämäkeä löydy, paha olo jatkuu ja siirtyy eteenpäin. Onneksi monilla myös suunta kääntyy ja valopilkahdukset muuttuvat nousevaksi auringoksi. Pikku hiljaa asioihin alkaa tulla järkeä ja jaksaa herätä aamuisin, onneksi.
Halusin katsoa myös elokuvan tänään uudestaan, ihan vain kokeillakseni vieläkö se herättää samanlaisia tunteita ja ajatuksia. Eritoten kun kuuntelin aiemmin päivällä ylex:n haastattelun Toivo Sukarin kanssa. Sukari painotti positiivisuuden merkitystä elämässä menestymisessä ja sen voimasta elämän alamäen voittamisessa.
Hmm, menipä synkäksi tämä blogimerkintä. Ei ollut ihan tarkoitus, tuli vaan ajatuksia mieleen mutta onneksi mieleni ei ole sen enempää synkkä kuin raskaskaan =) Hyvillä mielin kohti uutta vuotta, ollaan positiivisia ja uskotaan itseemme. Vuodesta 2008 tulee paras vuotemme tähän asti, kaikille meille 😉
Ja kyllä, elokuva oli vieläkin ahdistava ja synkkä.