Vihdoinkin lunta, todellista lunta ja paljon.
Juuri tämmöisen pitää talven olla, jotta se erottuisi kaikista muista vuodenajoista…Meillä kun vielä on ne 4 vuodenaikaa, tiedäkkö sitten kuinka kauan enään…?
Tänään vein Jennin pitkästä aikaa seurakunnankerhoon, jätin ovelle ja kannustin menemään yksin sisälle.
Kohta pitäisi alkaa kokeilemaan muutenkin rohkeutta liikkua yksin, kun alkaa esikoulu syksyllä…
Mun pienestä vauvasta on tullut iso ja itse olen huomannut vanhentuneeni… Toisaalta mieli pysyy onneksi vielä nuorena, sitä ei kukaan voi viedä eikä muuttaa.
Inhottaa vaan kun masennus vie taas mennessään syvyyksiin, lapsuudesta putkahtelee asioita joita olen koittanut työntää pois mielestä.
Helpottaa toisaalta vihdoinkin kertoa niistä, yksin kelannut asioita ees ja taas… Kyllä aikuiset osaa olla välillä ajattelemattomia lapsia kohtaan, toivottavasti itse olisin parempi aikuinen omille lapsille ja heidän ei tarvitsisi kokea samaa, tai jos joutuvat voisivat minulle kertoa ja saada tukea.
Tämmöttiis ajatuksia täällä suunnassa…
