Nyt on suurinpiirtein kolme kuukautta siitä, kun vaimo kertoi rakastuneensa työnantajaansa ja jättävänsä minut, vastakkaisesta rukoilusta huolimatta. Ehkä alkaa olemaan hyvä aika vetää asioita yhteen tähän asti. Kaikki on tullut käsiteltyä niin sanotusti tilanne päälle ja ei ole ollut aikaa tehdä laajempaa summausta tapahtuneesta.
Asuttiin siinä vaiheessa ulkomailla ja siinä pyöri kaikenlaiset vaihtoehdot mielessä, mutta keskusteluissa totesin nopeasti että tarvitsen läheisten tukea ja se olisi mahdollista vain Suomessa. Lasten jättäminen ulkomaille ei myöskään ollut vaihtoehto – olisi koko porukka ollut vaimon uuden miehen elätettävänä ja sen varaan en vain voinut laskea.
Kolme viikkoa myöhemmin olin järjestänyt työpaikkani siirron Suomeen, muuttokuorman ja ostanut asunnon Espoosta. Lapset aloittivat hyvässä tarhassa paluulentoa seuraavana maanantaina. Käytännön asiat putosivat paikalleen käsittämättömällä tuurilla.
Aluksi toivoin että voisin käsitellä asian ilman merkittäviä negatiivisia tunteita. Koin että minun pitäisi suojella vaimoa itseltäni kun sekin oli aika herkässä tilassa (mm. otti yliannoksen unilääkkeitä kun selvisi etten jää lasten kanssa ulkomaille).
Pian se kuitenkin kävi ylivoimaiseksi. Varsinkin kun vaimo ei kyennyt siinä vaiheessa puhumaan yhtään mistään. Kohteli kuin minä olisin tehnyt jotain väärin. Sitä oli vaan hyväksyttävä ne vihan tunteet. Koin myös että minun oli pakko kertoa niistä tunteista vaimolle. Eihän se meidän suhteiden korjaamista auttanut, mutta koitin pitää sisällön asiallisena ja koko ajan tavoitteena oli kirkkaana se, että pääsisin niistä tunteista irti. Ja pääsinkin siinä määrin ettei niitä kyseisen päivän jälkeen enää tarvinnut ilmaista vaimolle. Vieläkin kuplii välillä vihan tunteita pintaa, mutta nyt ne pystyy jo hyväksymään ja aina tietää että ne laantuvat nopeasti.
Vaimo tuli sitten kuusi viikkoa meidän muiden muuton jälkeen Suomeen ja otti lapset viideksi viikoksi. Tein koko porukalle (ml. uusi mies) kerran uunilohta ja kerran verilettuja. Tyttäeren synttärit järjestettiin minun asunnossa. Lasten tulevaisuudesta oli vaikea keskustella koska vaimo koki aina jäävänsä alakynteen ja keskustelu lakkasi. Vaimo esitti että lapset menisivät vielä puoleksi vuodeksi ulkomailla. Sovinnon saavuttamiseksi harkitsin sitä vaihtoehtoa muutaman päivän. Ei se sitten kuitenkaan kokonaisuutena tuntunut oikealta. Sitäkin vaimo tietysti piti tarkoituksellisena kiusaamisena. Keskustelu oli kovaa vauhtia päätymässä oikeuteen, kunnes vanhemmillaan käytyään käänsi kelkkansa 180 astetta. Oikeudessa lasten asumisesta taisteleminen olisi käytännössä tarkoittanut sitä että hän muuttaa Suomeen heti, ja siihen hän ei vain ollut valmis.
Vaikeahan se sopimus oli vaimolle. Kahden viikon vierailu hänen luonaan joulun jälkeen ja toinen huhtikuussa. Vaimo käy reilun kuukauden välein vierailuilla ja soittelee päivittäin. Sitten kun (jos) hän muuttaa Suomeen, siirrytään viikko-viikko systeemiin, mikä tietenkin edellyttää että molempien vanhempien asunnot on kohtuullisen lähellä koulua ja tarhaa.
Paljon on mennyt voimia näitten käytännön asioiden kamppailuun, enkä oikein tiedä kuinka kauan kaikkien tunteitten käsittelyyn vielä menee. Toisaalta en aio jäädä odottamaan jotain maagista hetkeä milloin kaikki olisi takana. ”Eteenpäin!”, sano mummo lumessa 😉