On se netti yksinäiselle ihmiselle aivan elinehto. Joskus tuntuu vaan siltä että en anna tarpeeksi Cityyn ja olenkin sen suhteen yrittänyt muuttua. Talven kylmyys ja pimeys tekee ihmisistä vielä yksinäisempiä, kylmyys ja pimeys tuntuu vielä pahemmalta kun ei ole lämmintä, rakastavaa ihmistä jonka luo palata. Ei saa kokea kultansa kättä ympärillään, ei suudelmaa huulillaan, eikä kuulla hänen kertovan rakastavansa. Vaikka olenkin sitä mieltä että teot kertovat rakkaudesta varmemmin kuin pelkät sanat. Ehkä olen tullut jo hiukan epäileväksi tai varovaiseksi, mutta niin se vain on.
Eniten kaipaan juuri lähellä oloa, sitä oman kullan kainaloa jossa tuntee itsensä onnelliseksi. Joka päiväisiä suudelmia, kosketusta joka on aito merkki välittämisestä, yhdessäoloa joka ei kuitenkaan ole tukahduttavaa vaan antaa aikaa suhteen kehittymiselle ja eteenpäin viemiselle, ei näet kiirehtien synny mitään kestävää. Kun mä alan suhteeseen niin pidän sitä niin pyhänä asiana että en tapaile muita vaan tutkailen sen yhden ihmisen maailmaa, haluan tutustua hänen sisimpäänsä ja ymmärtää häntä syvästi.
Ehkä löydän vielä joskus elämäni rakkauden, ehkä en.