Noni. Nyt mulla on joko nuppi (vieläkin) sekaisin, tai sitten oon vajonnut säälittävyyden äärirajoille; alan kirjaamaan – kaikkien nähtäväksi – mitä koska missä ja miksi teen.
Aloitan lyhyesti ja viattomasti: olin eilen taas ryyppäämässä. En tosin ole luvannut viettää tipatonta tammikuuta, tai mitään muuta sen suuntaista, mutta, jumalauta, joku roti.
Pyörin sängyssäni vielä puolen yön jälkeen saamatta unta (saati pillua). Kaide oli tapansa mukaan lähtenyt mimmikaverinsa luo Varistolle (kuka vittu asuu Varistolla??). Se typy on oikeasti mukava. Ja hyvännäköinen.
”Masennuin”. Tai, no. Mitä se nyt sitten on? Kertokaa mulle, mitä vittua ihminen ajattelee, kun on masentunut? Olin tilassa, jossa – antakaa anteeksi – olin liikuttua kyyneliin saamattomuudestani. Sitten mieleeni juolahti, että ryypätä voi yksinkin! Tein sitä Islannissa yhtenään. Varmuuden vuoksi tekstasin parille frendille, jotka yleensä lähtisivät, mutta he kehottivat minua jäämään kotiin ja goijaamaan. Mutta, olin tehnyt jo päätökseni, ja toimin vaistojeni mukaan: pää sekaisin ja elämä hymyilee. Kännissä olet apina, mutta hyvännäköinen ja kaikkivoipa, kaiken kansan sankari.
Nousin, harjasin hampaat, tein kaiken muun mitä ennen baarireissua nyt yleensä tehdään. Paitsi että triplanopeassa ajassa. Jano oli kova, ja kello tikitti.
Lähdin kotoani Krunikan Kihonlinnasta kävelemään kohti Underbaria. Mesta on siitä täydellinen, että se on auki ma-su aamukolmeen. Ja onhan siellä sitä bisseekin, ja muita virvokkeita.
Ovella seisoi pari daamia savukkeella. Moikkasin tuttavallisesti, en suinkaan imeläästi, ja astuin sisään lähes tyhjään baariin. Tuttu baarimamma otti minut ilolla vastaan tiskin takaa, ja laittoi oluen valumaan. Taustalla soivat pop- ja funk-klassikot 70- ja 80-luvuilta – mikäli oikein muistan. Läppää, bissee, fisua, kusella käymistä, pussiettania yksi toisen perään, naurua, ihmetystä, humallusta.
Ikkunan taa ilmestyi vanhempi kalju ukkeli, joka viittilöi humorillisesti rööki sivuhuulessa baarimestarille tervehdyksiä. Hymyilin, vaikken tuntenut äijää. Kohta hän tulikin jo sisälle.
Bisse ja fisu, sama setti kuin minullakin. Herra vaikutti kovin mukavalta, ikää ehkä 50 ja risat. Tervehdimme toisiamme hyväksyttävästi nyökäten, ja maljaa kohottaen. ”Tuliksääki tänne vaan ex tempore vai käykkönä useinkin ryyppäämässä keskellä viikkoo puolen yön jälkeen?” kysyin.
Ei mennyt kauaakaan selvittääkseni, että äijä on tampereen-kaverini äidin veli. Eli eno. Poikiin päin ihan selvästi, mutta mikäpä siinä. Kyllä heteromies aina homon tunnistaa. Olen itse asiassa homomagneetti, mikä suorastaan vituttaa välillä, sillä se saattaa hankaloittaa pillun saantia. Mutta homoja on mahtavaa tiisata. On nautinnollista antaa homoille ymmärtää, ja ymmärtää olla antamatta. Kerran yksi homo sanoi Beeffissä minulle näin: ”mä voisin tulla sun kasvoille”. Se oli sen ensikontakti muhun. Hei, ei noin. Ei tolla metodilla saada heteromieheltä persettä! Fy fan!
Ovesta astui sisään Maarian helmen raflapäällikkö. Oikein mukava plikka. Samoissa ikälukemissa, ehkä hieman nuorempi, kuin Enokin. He tunsivat oikein hyvin. Kaikki kolme itse asiassa; Eno, baarimamma ja Maarian helmi päällikkö. Jo monen vuoden takaa. Juttelivat kolmannen kolmikymppisistä. Ketä kutsuttaisiin, missä järjestettäisiin, mitä tarjottaisiin, ketä ei ainakaan kutsuttaisi – se vitun lumppu!
Tutustuimme, joimme yhdessä, pilkku. Ei enää tarjoilua. Baarimammaa janotti. Lupasin lähteä remmiin. Päämääränä On the rocks. Taksikyyti, puheeni sammalsi jo mukavasti. Pankkiautomaatti, rahaa, tili miinuksella (hä?), ketä kiinnostaa? Rocksiin sisään, takki narikkaan ja rahat tiskiin.
Tunti oli aikaa vielä humaltua. Juoda murheet ja vitutukset unholaan. Kenties tutustua johonkin mimmiin. Tosin se jäi haaveeksi, kuten usein baarissa, sillä lämmittelen suurimman osan ajastani kaljalasia ja kaadan vain shotteja naamariin. Ja tanssin. God damned mä tykkään sheikata boodia Davon pyörittäessä levyä. Ja funkia ja muuta paskaa. Muistoina mieleen palaavat Tampereen YO-talon lauantai-illat, joita ei mistään hinnasta voinut missata. Vaikka lupasin joskus vanhemmille jääväni Parkanoon heidän kanssaan koko viikonlopuksi, viimeistään lauantaina viideltä iltapäivällä oli pakko nostaa kytkintä ja lähteä poikien kanssa YO:lle. Ja ryyppäämään, tietysti. Oi niitä kultaisia teini-aikoja…
Nyt istun Larussa. Jönssi nukkuu puoliksi sängyllä, puoliksi jalat lattialla. Heitin bemun pihaan komeesti perä edellä neekeriparkkiin. Luistonesto napista pois, rattia vähän vasemmalle samalla kaasua polkien. Ja tyynesti. Naama peruslukemilla. ”Vittu sä oot kova jätkä” ajattelin autosta noustessa. Joku näki; joku lenkkeilijä, ja ajatteli ehkä samoin.