…kun kuitenkaan
en tule avaamaan
Älä turhaan heitä
lunta ikkunaan
Mene kotiin…”
Näin.
Sitä harrasti mielikuvitusleikkejä. Kuvitteli kuinka hän ottaa yhteyttä, soittaa, jolloin katsoo vain nimeä puhelimen näytössä ja antaa soida niin kauan kuin soi.
Laittaa tekstarin jonka vilkaisee ja saman tien tuhoaa juuri ja juuri luettuaan.
Kirjoittaa mailin jota ei edes lue ennen kuin deletoi sen.
Ei osoita minkäänlaista elonmerkkiä minkäänlaisen yhteydenoton kohdalla jos sellainen tulee.
Kiva niitä oli kuvitella oman soppansa keskellä, kun oletti että mitään yhteydenottoa ei kuitenkaan tule.
Mikään todennäköisyyslaskelma ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa.
Yhteydenotto tuli. Mailina.
Mitä tekeekään fiksu, kokenut aikuinen mies?
Tuhoaa mailin? Vilkaisee sen ja tuhoaa? Lukee ja antaa olla siinä?
Ei suinkaan. Tämä typerä idiootti menee ja vastaa siihen. Vastaa vielä aivan kunnolla ja tekee itsestään universumin imbesiileimmän yksilön…
No, olenpahan oma itseni.
Ja aloitan taas alusta tämän selville vesille kahlailun. Tosin takapakkia nyt tuli varmaan siitä pelkästä yhteydenotostakin eikä se varmaan pahemmin vastaamisesta pahentunut.
Eipä siis muuta kuin saappaat takaisin jalkaan ja hyppy suohon juuri kun oli melkein sen reunoja jo alkanut nähdä. Kotoiseltahan täällä jo alkaa tuntua…