…läpikäytyään krematorion.
Hän oli kunnon mies, hän ei puhunut mitään
paitsi ”Minä en rupea puheita pitään”.”
Ei ollut yllätys että aivan kaikki eivät ymmärrä kuinka voin olla torjuva, kylmä ja ”vihata” sairasta ihmistä jota hetki sitten väitin rakastavani.
Miksi kenenkään edes pitäisi ymmärtää? Ei tämä ole heidän elämänsä.
Ei minulla ole enää pakottavaa tarvetta tulla aina ymmärretyksi tai harrastella rautalankaleikkejä loputtomiin. Jos joku ei ymmärrä, hän ei ymmärrä. Piste.
Kuitenkin…Kun sanoin ”vihaavani” sanoin vain vihaavani, en sanonut että vihaan koko loppuelämäni (ellei se jostain syystä pääty nyt seuraavien minuuttien kuluessa).
Tämä on tarpeellinen välivaihe jolla saan sitä tunne elämän etäisyyttä kariutuneeseen parisuhteeseen.
Etten tunne enää kipua jos hänet joudun syystä tai toisesta kohtaamaan.
Ensin välitin hänestä hyvin paljon ystävänä, sitten rakastin häntä suhteessa naisena.
Hän on kuitenkin yksi heistä joita tulen aina rakastamaan ihmisenä.
Vihan ja kylmyyden tarvitsen vain sen viimeisenkin parisuhde elementin poistamiseen että voin taas aidosti välittää.
”Näimme tähdenlennon
ja pelästyimme.
Me vapisimme
ja verta ryimme.
Näimme sateenkaaren yllä pilven jonkin
ei oo aarretta siellä vaikka kirstu onkin.”