…taivas vettä valuttaa
Kapuloiduin suin, mielin masennetuin
häntä pitää taluttaa.
Ehkä oli hän liian viisas
se ihmisille piisas
hän on
kylähullu viimeinen..” (JL)
Ihmisen on edelleen hyvä olla hyvin hiljaa jos sairaus löytyy päästä, ellei se satu olemaan neurologinen.
Vain muutama muotisairaus on hiukan hyväksyttävämpi, loppuun palaminen, masennus jne., koska ne ovat tulleet laajempaan tietoisuuteen eri julkisuuden henkilöittenkin kautta.
Auta armias jos oletkin hillunut psykoosissa, sinulla on dignosoitu skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö tai vastaava vaikeampiasteinen psykiatrinen sairaus. Silloin on parempi olla hiljaa oireettominakin hetkinä asiasta mikäli haluaa elää ilman seläntakana kuiskuttelua, outoja katseita, eristämistä tai yleensäkin pärjätä kovenevassa yhteiskunnassa.
Terveitten, nuoruutta ja tehokkuutta ihannoivien ihmisten yhteiskunta ei hyväksy eikä etenkään ymmärrä sairautta joka vammauttaa mielen kautta.
Ei ole ihme jos ei kovinkaan moni uskalla tai jaksa puhua sairaudestaan ja ongelmistaan julkisesti. Suhtautuminen on edelleen paikoin hyvin keskiaikaisella tasolla.
Perheen jäsenistäkin puhutaan yleensä hyvin hiljaa eikä kovin helposti paljasteta mitä he todellisuudessa sairastavat. Heistä ollaan vaiti ja usein piilotellaan tai pidetään erossa muusta suvusta ym.
Omaisen osa voi olla hyvin raskas. Sinulla on ihminen jota rakastat mutta sitä ihmistä ei enää näy oireitten alta mahdollisesti vuosikausiin jos enää koskaan. Silti tiedät, että sekin on hänessä, jossain.
Vaikka ikäni olen joko työni kautta tai muuten ollut mielenterveysongelmaisten kanssa tekemisissä enemmän tai vähemmän, opin etten ole heikkoa ihmistä kummempi vaikka usein olenkin paasannut, että sairaus se on muitten joukossa, ei muuta.
Tämä itselleni hyvin tärkeä ”kadonnut” ihminen oli joitain aikoja sitten sairaalassa parisen viikkoa. Jos asia tuli puheeksi jonkun ystäväni kanssa, totesin hänen olevan joissain tutkimuksissa, ei kuitenkaan ollut mistään vakavasta kyse.
En tähän mennessä kertonut että hän oli pidättävällä päätöksellä psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla.
En sentään hävennyt häntä tai tilannetta. Kuinka häpeäisin ihmistä jota rakastin?
En vaan halunnut niitä hyväntahtoisia neuvoja ja ennusteluja tulevaisuuden suhteen ja muutenkaan ihmisiltä, jotka kuitenkaan eivät kokonaisuutta tunteneet ja kokonaisuuden osistakin vain minut.
En siis seurustellut ”hullun” kanssa, olin ihmisen kanssa, jonka psyyken puolustuskeinot pettivät määrättyjen kokemusten takia ja käyttöön otettiin toissijaiset, vähemmän hyväksyttävät tavat selvitä henkisesti.
Ja se voi tapahtua KELLE TAHANSA. Kukaan ei ole turvassa siltä jos paine kasvaa tarpeeksi kovaksi.
Sinä tai minä emme ole yhtään sen parempia kuin henkisesti sairastunut ihminen. Voi olla, ettemme olisi kestäneet puoliakaan niistä kokemuksista tai olosuhteista joita hän kesti ennen kuin sairastui.
Se että olosuhteiden pakosta jouduin jättämäänn hyvästit sille ihmiselle johon rakastuin ja tilalle tuli ihminen, jota kuitenkin paranoidisuudestaan ja muista oireistaan huolimatta edelleen rakastan, ”tappaa” minut…
Elämässä on kuitenkin tilanteita joista ei voi kunnialla selvitä, voi vain yrittää selvitä edes jotenkin…
”Yksinäisyys ympärillä
joskus ottaa hahmon ihmisen,
tiedän
mitä haluan
tiedän
miten vähään kykenen…”