Mukavana yksityiskohtana tuo että blogissa kirjoituskin on pakollinen…Koitetaan siis napsia tekstiä edes jonkin verran.
Tosin aina epäilen omaa mielenterveyttäni kun aloitan minkä tahansa päiväkirjan tapaisen. Mutta tätähän ei kirjoitetakkaan Rakkaalle Päiväkirjalleni tai Armaalle Blogilleni vaan Koko Maailmalle. (Kukahan näitäkin oikeasti lukee?)
Takana valvottu yö ja toivottavasti lopullisista lopullisin niitti yhdelle ajanjaksolle elämässäni. (Hei, lievä salaperäisyys luo kiinnostusta)
Siitä voisi kirjoittaa vaipuen itsesäälin suohon niin ettei kyyneleitä enää erottaisi mustasta suovedestä.
Tai sitten leuka pystyssä kohti aurinkoa tuijotellen itsevarmuutta ja omanarvontuntoa uhkuen, kunhan nyt ei niin ylös leukaa nosta että parta palaa. Viimeinen ohje siis parrakkaille persoonille.
Ehkä tyydyn kultaiseen keskitiehen jossa kyyneleet sopivasti kostuttavat partaa ettei se pala pilvisellä säällä niin helposti.(Mikään ei ole pahempaa kuin olla tekohumoristinen)
Alkaa siis kadonneen huumorintajun metsästys, mutta sillä välin, kunnes se löytyy, palatkaamme asiaan…
Tällä hetkellä en haluaisi rakastaa maailmaa, välittää ihmisistä, auttaa ketään enkä olla millään tasolla altruistinen filantrooppi. Vaan kun muutama päivä on kulunut rakastan maailmaa, välitän ihmisistä, autan apua tarvitsevia jos kykenen ja olen se altruistinen filantrooppi jolle sataa p****a niskaan enemmän kuin oman pellon kohtuullinen tarve olisi.
Minkäs teet kun se on sisäänrakennettuna ollut pennusta asti. Jos en olisi sellainen en olisi oma itseni. Kukakohan olisin? Kukahan mahtaisin haluta olla? Hmmm…
No, eipä sillä väliä, tällä hetkellä tunnen itseni lähinnä kynnysmatoksi, hyvin repaleiseksi sellaiseksi. Ja kun taas on palasten kokoamisen aika teen sen jälleen yksin.
Muutamaa harvaa hiukan apua antanutta lukuunottamatta. Ehkä sekin oli enemmän heille varmuuden luomiseksi että ”Ei minulle koskaan noin voisi käydä…”. No, minulle voi. Voi itse asiassa useinkin, muttei vielä kertaakaan aiemmin näin kovaa.
En minä pyöri itsesäälissä. Sopii antaa esimerkki kuinka kuvata positiivisen aurinkoisesti tilannetta jossa sisäinen ja ulkoinen todellisuus ja ympäristö romahtaa hetkessä taivaista helvettiin. 30-luvulla samankaltaisissa tilanteissa hypittiin ikkunoista ja niissäkin oli yleensä pelkkä taloudellinen fiasko. Minä sentään tyydyn kuuntelemaan kuulokkeista musiikkia kipurajoilla sohvan reunalla kirjoittaen typerää blogia, jonka taas luultavasti parin päivän päästä deletoin.
Ah kuinka iloinen olenkaan kun sain viimeiset osoitukset jäätävän halveksivalla äänellä siitä kuinka vähämerkityksinen hänelle todella olen ja päätteeksi luurin korvaan ihmiseltä jota useamman kuukauden olen auttanut, tukenut ja nostanut jaloilleen. Se suorastaan hiveli sydäntäni ja itsetuntoani.
Roskat, on kuin olisi taas kerran revitty sydän rinnasta hyvin tylsällä puukolla. Se koskee vielä kauan sen jälkeenkin.
Voisin jopa ihmetellä ihmisen käytöstä jos se ei olisi niin tuttua ollut läpi elämän.
Olen joku ihme siipirikko magneetti ja kun siivet ovat taas kunnossa lentoon lähtiessä potkaistaan ohimennen mahdollisimman kovaa ja monta kertaa täysin arvonsa menettänyttä meikäläistä päähän.
Tiedoksi mahdollisille olettelijoille.
Ei, minulla ei ole mitään auttajasyndroomaa, en juokse ympäriinsä etsimässä ihmisiä joita auttaisin pakolla heidän vastentahtoisuudestaan huolimatta.
En helkkari edes haluaisi aina olla auttamnassa jotakuta, se on raskasta eikä minullakaan loputtomiin voimia ole. Mutta minulla on sydän jota ikävä kyllä kuuntelen usein järkeä enemmän.Onneksi minulla on myös lievä itsesuojeluvaisto, vaikka tällä kertaa se olisi voinut hiukan aikaisemmin varoitella ja repiä minut kauemmas.
Kun nyt löydän Juicelta aina jonkin riimin pätkän kuvaamaan tilanteita niin ”Olipa kerran, on nimeni mun, vain aluksi kelpaan satuun…” kelpaisi jopa mini elämänkerrakseni.
Jossain on ilmeisesti aikojen alusta päätetty että parisuhde kohdallani merkitsee jonkun lähes palasina olevan tipahtamista syliini ja tukemista taas jaloilleen jolloin minut voikin sitten lyhemmän tai pitemmän ajan päästä poistaa turhana häiritsemästä ihmisen upouutta loistavaa elämänalkua.
Ja joka kerta päätän etten kajoa edes pitkällä seipäällä yhteenkään naiseen enää/aikoihin ja joka kerran tielleni tuodaan joku jonka uskoa ja luottamusta en voi pettää, jonka alta en voi nykäistä sitä tukea jonka kykenen antamaan. Ja sama kierros toistuu…
Ryven itsesäälissä? Voi, kuulisitpa ajatukseni…
No, elämä on elettävä sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen toivoisi olevan.
Ja Juicea: ”Sattuu, vaikkei tapakkaan…”