”…kun taivas ylleen kiskoi nuttujaan
suupieleen vittumaisen hymyn häivän
mä loihdin
kun hän kertoi juttujaan…
Eilen hän kertoi unelmistaan
eilen hän kertoi peloistaan
maalasi kuvan vaikeuksistaan
kirjoitti kirjan veloistaan…
…mä kaikin ajoin ymmärtää en voinut
ja jos voinkin kyennyt en auttamaan…”
Sohvan nurkkaan istuminen ei vienyt mihinkään. Elämä tuli häiritsemään viimein sinnekin ja siinä muodossa jota kaikkein vähiten odotin.
On viimein myönnettävä, etten kykene kaikkea ymmärtämään, mutta ehkä niin on parempikin. En ymmärrä itseänikään kuin määrättyyn pisteeseen, en ymmärrä häntäkään kuin määrättyyn pisteeseen. Ja luovutan mitä ymmärtämiseen tulee.
Kuvitelmista kyetä auttamaan luovuin jo ajat sitten, niiltä osin kuin se on mahdotonta. Jotain jäljellä on, eikä se ole vähän sekään. Kysymys on pikemminkin siitä haluanko ”uhrata” itseni ja ”uhraanko” itseni jos sen teen.
Olen myös luopunut kuvitelmasta että tietäisin. En tiedä.
Hän (siis sen suhteen toinen osapuoli, josta selviämistä oletin tämän blogin rähjän käsittelevän enimmäkseen)soitti eilen, kirjoitti mailinkin sen jälkeen kun en vastannut.
En tietenkään vastannut. Tapani mukaan oletin puhelimeni olevan rikki koska se päästelee outoja ääniä ja heitin sen seinään jos se vaikka viimein korjaantuisi. Eipä tuo liikoja ole vislaillut sen jälkeen…
Mailiin sen sijaan vastasin ja tällä kertaa hiukan toisin kuin silloin joitain viikkoja sitten kun kirjoitin tavalla jota en uskonutkaan hänen kykenevän käsittelemään.
En voi sanoa etten tällä kohtaa ymmärtäisi itseäni, vaikka olenkin kuvitellut, että jos yhteydenottoja vielä tulee, vastaan niihin tavalla ettei niitä varmasti enää ilmaannu.
Vastasin siis aidosti mitä tunnen ja koen, syyttämättä, tuomitsematta tai leikkimättä muutenkaan mitään parisuhde pelejä. Omana itsenäni.
Näin saatoin tehdä itsestäni idiootin, mutta olen kuitenkin mielummin rehellinen ja idiootti kuin aikuinen kakara jolle tärkeintä on säilyttää kasvonsa joka tilanteessa.
En tiedä onko rakkaus sokea, tuskin, ihminen lähinnä on sokea mutta uskoisin että näköni on palannut koska kuitenkin tunnen hänet, vaikka yllätyksiäkin matkalla on tullut. Tiedän kuitenkin nyt, etten ollut ihan niin hyvä ihmistuntija kuin vielä jokin aika sitten kuvittelin.
En siis ole vapaa vieläkään. Se antaa olettaa, etten määrätyllä tasolla tule sitä koskaan olemaankaan hänestä. Ehkä sitä joittenkin on vaikea ymmärtää, mutta sen ymmärtäminen vaatisi, että kertoisin suhteesta joitain asioita joita en koskaan tule kertomaan. Kaikkein vähiten julkisessa blogissa.
Hyvä. Olen siis tässä. Tässä oleminen tarkoittaa että tiedän mitä teen. Se mitä teen on etten tee mitään. Antaa elämän näyttää.
”Kadehdi en niitä
jotka luotuja on kaksoiselämään
joskus tuntuu
etten eletyksi saa tätä yhtäkään…”