”…ikkunaan
mitään kaipaa,en nyt enää
ootan vaan.
Sielu hieman tekee tenää
ruumis joutaisi jo vaikka kuolemaan…
…jatkoks oman
ruumissaaton
menen itkemään.
Hengenviljelijä maaton
ei hän kuulu mihinkään.”
Odottavan aika on pitkä. Se kattaa pimenevän illan, synkimmät yön hetket, aamun kajastuksen, katketakseen hetkeksi aamupäivällä ilmaantuakseen uusin voimin kun päivä on korkeimmillaan.
Odottavan aika.Silloin kun ei mitään odota.
Jokainen kuuluu johonkin, sillä haetaan identiteettiä ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Olen jotain, kuulun tähän ja tuohon. Voin samaistua. En ole kuin orpo piru aavikon keskellä nojaten sen ainoaan palmuun.
Minäkin kuuluin joskus. Moneenkin sillä hetkellä tärkeältä tuntuvaan yhteisöön. Mutta kun yhteisöön kuuluakseen piti ajatella yhteisön ehdoilla tai rajojen sisällä, tyhmä pääni tajusi vuosien jälkeen sulkea oven ulkopuolelta.
Olen mielummin oma itseni kuin hyväksytty.
Hyväksytty joukossa jota itse en voi hyväksyä täysin tai jonka ajatusmaailmasta ajatukseni alkavat erota liian paljon.
Irti pääseminen ei aina ole helppoa, etenkään hyvin monien vuosien jälkeen. Alitajuisesti on suggeroinut itsensä ajatusmalleihin vaikka omat todelliset alkavatkin poiketa siitä radikaalisti. Ihmiset ovat turvallisen tuttuja, tietää etukäteen heidän reaktionsa, asenteensa, heikkoutensa ja vahvuutensa melko pitkälle.
Alkaa myös nähdä heidän samaistumistaan määrättyihin asioihin joista ei kyseenalaisteta mitään, mikä voisi järkyttää omaa maailmankuvaa.
Maailmankuvan hajoaminen on tuskallinen prosessi, koska yleensä se on se kartta jonka avulla suunnistetaan.
Ota kartta pois ja ihminen seisoo tyhjän päällä.
Tyhjän päältä yleensä putoaa ja kukaan ei halua mielellään pudota vapaaehtoisesti, koska se voi sattua. Ja yleensä sattuukin.
Se kipu voi kuitenkin tuoda paljon uutta ymmärrystä itsestä. Mielummin kuitenkin ollaan ilman sitä kipua ja toistellaan kulloisenkin yhteisön ajatuksia, vain koska niitä toistelevat muutkin samanmieliset. Kertaakaan kysymättä ”Onko se totta?”
On vaarallista kysyä liian usein. Voi saada vääriä vastauksia ja pian saattaa huomata ettei kuulu mihinkään.
Täysin samaistua voi vain ihmiskuntaan ja itseensä. Siinä saattaa tulla ajoittain hiukan yksinäinen olo.
Siinä on kuitenkin ainoa vapaus olla oma itsensä eikä se määritelmä johon pitäisi mukautua tullakseen hyväksytyksi.
Ihminen haluaa toisten hyväksyntää usein niin paljon, että saadakseen sen, kadottaa aidoimman itsensä. Kuka tuli siis hyväksytyksi?
”Kas elämä se kaikkein vaikeinta lie
sen kun hyvin teet se kaiken aikasi vie…”