outo kulkija vaeltaa..
painaa korvansa maahan ja kuuntelee
oman verensä kohinaa.
Lintuviidasta tuuli nyt lunta tuo
Kukat kuihtuvat huurteeseen.
Kaikki häipyy kuin ois ollut unta tuo,
matkaa huomeneen.”
”Poistan tämän postilaatikon turhana, koska se ei kerää kuin tarpeetonta roskaa, turhia viestejä ja muuta moskaa. Ajan samalla virustorjunnan.”
Loukkaantuneen ihmisen vastaus minulle.
Vastasin siis hänen aikaisempaan mailiinsa. Tiesin että se loukkaa häntä, vaikka en loukata tarkoittanut. Tiedän myös että se loukkasi, koska hän ei kykene käsittelemään niitä asioita jotka siihen kirjoitin ja seurauksena oli suunnilleen odottamani puolustusreaktio. No ei ihan odottamani, lähinnä odotin, ettei mitään kuulu.
Miksi siis kirjoitan siten itselleni hyvin tärkeälle ihmiselle jolle en kuitenkaan kaikesta huolimatta halua kuin hyvää? Se kun sattuu minuunkin.
Siinä vaiheessa kun omat voimat loppuvat totaalisesti, on syytä saada ainakin hengähdystauko. Jos siis haluaa selvitä kuiville.
Auttaja ei auta ketään jos hän on itse pirstaleina. En pidä ilmaisusta ”terve itsekkyys”, koska itsekkyys ei ole koskaan tervettä. Parempi ilmaus on ”pitää huolta myös itsestään” jos haluaa että vielä joskus voi olla hyödyksi muille. Tai edes että oma elämä on kasassa jotta sitä voi elää.
Sanoilla on voimaa. Joskus aikoinaan en sitä tajunnut. Nyt olen senkin ymmärtänyt jo vuosia. Tajunnut myös mitä sanoilla joskus olen tehnyt. Tahtomattani. Tajuamattani. Negatiivista.
Monen keskiyön jälkeen, vaeltaessani muistoissa tai aivan konkreettisesti tässä kämpässä jota kodiksi alan kutsua, tuli viimein se keskiyö, jolloin koin olevani kasassa aivan eri tavalla kuin aikoihin.
Jotkin asiat alkavat tuntua enemmän unelta kuin todellisuudelta, niillä ei ole enää samaa tarttumapintaa minuun kuin oli pitkään. Elämä on enemmän tässä kuin siinä menneisyydessä joka sai minut hakkaamaan päätäni lattiaan ja painoi vielä selästä jalalla muunkin tiiviisti mattoon.
Kukat kuihtuvat siihen kylmään huurteeseen joka välillämme nyt on, mutta niitten pitääkin kuihtua, koska se tuoksu joka niin hyvältä tuntui, on muuttunut tappavaksi. Jäätynyt kukka ei tuoksu mutta ehkä sen jälkeläiset joskus levittävät taas tuoksua joka ei kirvellä vaan jonka voi ottaa vastaan yhtenä kauniina asiana kokemusten joukossa.
(Jos kirjoitan ylidramaattista sontaa, saanen huomauttaa, että tämä on minun blogini, kirjoita omaasi kuinka fiksua tekstiä haluat…)
Soitellessani kitaraa yöllä huomasin yllättäen ajattelevani, että voisin koittaa tehdä taas sitä ja tätä. Se oli väläys terveemmästä. Aikoihin olen rämpytellyt vain zombiena aikani kuluksi jotain tehdäkseni.
Väläys siitä, että se huomen kenties sittenkin tulee ja maailmassa on asioita joista ehkä jaksaakin taas kiinnostua.
Olkoon aika vaikka kuinka mielen luoma illuusio todellisuudessa, se auttaa. Mutta vain silloin jos sitä itsekin koettaa auttaa.
En silti kuvittele olevani selvillä vesillä vielä, varmasti vaeltelen vielä monia öitä ja päiviä, niin muistoissa kuin ihan sananmukaisestikin, mutta se on helpompi kestää mitä paremmin löydän omaa itseäni kaiken seassa.
”Aina jatkuu elämä. Aina tanssii tuulet.
Kasvaa kukka hautakumpuun, etkö nää?
Aina uuteen lauluun
taipuu lamaantuneet huulet.
Ilma kantaa jälleen uutta sävelmää.”