…ja sielun aavikon.
Mielikuvituksen meri vain
voi olla rannaton.
Oon päässyt mikrokosmokseen
ja lensin aurinkoon.
Kun maailman ääriin matkan teen,
taas täällä oon.”
Tilanne alkaa hälyttävästi muistuttaa ensimmäisen eroni jälkeistä aikaa.
Ehkä lopetan turhan rimpuilun, kun ei se tunnu hyödyttävän suuntaan tai toiseen.
Se paksu vahva näkymätön kuminauha vetäisee minut aina takaisin vaikka kuinka kynsin ja hampain koettaisin raahautua johonkin.
Olen siis näemmä tässä. Ja tässä pysyn, tein mitä tahansa. Ehkä minulla on jotain opittavaa juuri tässä.
Tähän kun olen palannut niin monta kertaa ennenkin, tosin en ihan yhtä voimakkaalla riuhtaisulla kuin nyt. Henki salpautuen selän osuessa lennon päätteeksi seinään kun putosin taas paikalleni. Ehkä ovat vaihtaneet kuminauhan uuteen ja ehompaan?
Vaihtoehtoja? Onhan niitä. Joitain voi ajankulukseen jopa kokeillakin kunhan ei heittäydy turhan sinisilmäiseksi. Tähän sitä palaa kuitenkin, miksi siis suotta kuvitella muuta?
Onko tässä siis jotenkin huonompi kuin tuolla tai muualla? Itse asiassa ei monenkaan asian suhteen. Se vaan vaatii sen oman totuttelunsa ja tällä kertaa se totuttelu tuntuu vievän melkoisesti aikaa.
Kun sitten on tottunut, pitää vielä oppia aidosti hyväksymään. Ja arvostamaan juuri sitä mikä on tässä ja nyt, huolimatta siitä, että tuntuisikin, että jotain suurta puuttuu.
No, tyhjiöllä on tapana täyttyä. Se että tottuu ja sopeutuu, ei tarkoita että olisi tyytyväinen syvimmillään. Se että hyväksyy, ei tarkoita sitä, että se olisi juuri kuten haluaa.
Arvostukseen pääseminen on yksi porras ylöspäin ja se luo uusia portaita.
Ei se nyt mikään pikahissi onneen ole, onpahan kuitenkin snadi narunpätkä jonka avulla voi koettaa vetää itseään suosta. Suossa kun on suhteellisen kylmä, vielä näinkin trooppisina talvina…