…jotka ei, ne ryhtyy opettamaan…”
Minusta tuli siis ”soitonopettaja” kertaheitolla.
Erään menneisyydessä olevan pitemmän suhteeni tytär pyrkii musiikkilukioon ja tarvitsee siihen soitonopettajan suosituksen. Se olen kuulemma minä…
Otanko tuon nyt sitten arvonalennuksena vai imarteluna?
Koitin aikoinaan opettaa tyttärelle kitaran alkeita ja kyllä hänestä lahjakkuutta löytyy. Se harjoittelu sen sijaan tökki hiukan. Jokin perus ”Nothing else matters” jota hän jaksoi harjoitella kuulosti lopulta paremmalta kuin itseni soittamana. Ja melko nopeasti hän pääsi sisään biisiin ja sai sen kuulostamaann siltä miltä pitikin, kunhan ensin oli hoksannut jonkin jipon jonka kautta oivalsi systeemin.
Olen siis soitonopettaja ilman muita oppilaita kuin oma itseni…
Kitara kourassa usein tuntikausia, se täyttää tämänhetkistä tyhjyyttä ja antaa mahdollisuuden ilmaista omia tuntemuksiaan sanoitta. Rajustikin, kun käyttää sähköskitan kanssa kuulokkeita etteivät naapurit joudu tahtomaan osallistumaan kyseiseen musiikkinautintoon.
Välillä sanatkin ovat liian raskaita tämänhetkiseen mielialaani. Enkä nyt muutenkaan ole pahemmin harrastanut pitempiä yksinpuheluita…Ainakaan yksin ollessani.
Kitara…Jotain jota en koskaan ole oppinut soittamaan mutta joka on kulkenut mukana murrosiästä. Joskus teininä, kun oli kitaraton väli, soittelin turhautuneena Ukko Noaa matontamppaustelineellä.
Soittamattomia välejä on ollut liikaa elämän aikana että olisin koskaan päässyt siihen, mihin pyrin. Soittamaan sen, minkä milloinkin haluan.
( Kirjoita nyt tässä kun 10 kg hellyydenkipeää kissanlihaa meinaa koko ajan tipahtaa hartioilta näppikselle…)
No, soitan silti, en enää muille kuin itselleni, mutta se riittää. Ehkä vielä hiukan kehitynkin kun harjoittelu on pitkän aikaa ollut säännöllistä, kiitos yhden harvoista uudenvuoden lupauksistani, jonka tein aikoinaan.
”Kitara on mulle, niinkuin nainen sulle, se yössä yksinäistä lohduttaa…”