…Mörri Möykky joka tilaisuuden tullen karkasi Popedan hiukan rankemmasta versiosta, pölli mukaansa valkoisen skitan ja meni matkoihinsa.
Seuraavaksi tapaammekin kyseisen mötikän, jonka etunimi siis on Mörri ja sukunimi Möykky,keskeltä metsää tsikaamassa huuli pyöreänä Päivänsäteen ja Menninkäisen kinastelua onko valomerkin aika. Yleismaailmalliseen tapaan Päivänsäde voittaa flaidiksen ja lähtee liitelemään sfääreihin.
Mitä tästä opimme? Emme vielä mitään.
Menninkäinen kääntyy kannoillaan mennäkseen surullisena himaan mutta näkee sitten omituisen otuksen joka raahaa selässään keskellä metsää jotain airon näköistä. Pimenevässä illassa se ei oikein saa selvää mikä se on, mutta sitten tulee oivallus ”Ne ovat viimeinkin keksineet sähkömelan”
Se ottaa pari askelta olettamaansa urheaa merenkäviää kohti ja esittelee itsensä.
Tämä esittelee itsensä reippaalla äänellä; ”Möykky. Mörri Möykky.” Koska kyseinen mötikkä ei kuitenkaan ole eläessään nähnyt yhtään Bondia, jatkoa ei seuraa.
Menninkäinen lähtee dallaamaan pian kotiluolaa kohden, koska kommunikaatiolle ei löydy tarpeellista pohjaa metsänasukin ja laulukarkurin kesken.
Möykkymme istahtaa pehmeälle sammalmättäälle tarkoituksenaan viettää siinä yötä soitellen, tunnettu yökukkuja kun on. Vaikkei koskaan varsinaisesti kukkunut olekaan. Se puuha on jätetty eri lajille ja eri stooriin.
Yö kuluu mukavasti kitaraa rämpytellen ja aamun ensimmäisen kajon myötä alkaa kuulua ihastuneita huudahduksia selän takaa. Mörri kääntää päänsä ja vilkuilee ympärilleen, hoksaa sitten Päivänsäteen joka melkein kusee hunajaa hänen soittonsa vuoksi.
-”Hitsi. Mullon fani vaikken edes tienny olevani muusikko..”
Niin se sitten menee, kitara soi yöt ja päivät. Päivisin Päivänsäde on ihan ekstaasissa Mörrin olemassaolosta ja kertoo mitä kaikkea ihanaa tulevaisuus tuo heille tullessaan.
Yöt Möykky valvoo silmät ristissä varuillaan, koska auringon palasella on tullut tavaksi ilmaantua aina vaan aikaisemmin. Joskus Päivänsäteessä ilmenee pienoista aamuäreyttä joka saa toteutuksensa hienoisena halolla huiteluna ihan oudoissa yhteyksissä.
Klimppimme ei ota sitä aluksi liian vakavasti vaan laskee sen kierron, valvomisen tai täysikuun piikkiin.Pitää toki soitossa hetken taukoja kunnes kipsi on otettu pois, mutta koettaa jatkaa sitten taas entiseen malliin.
Alkaa kuitenkin ilmetä käsittämätöntä kylmyyttä joka välillä hyytää sielua ja pimeys tulee aina vaan aikaisemmin. Sanomattakin selvää on että Päivänsäteen vierailut harvenevat, vaikka ovatkin välillä yhtä mukavia ja lämpöisiä kuin aikoinaan.
Sitten iskee jäätävä talvi ja samalla viimeisimmällä vierailullaan Päivänsäde kysyy lähes yhtä koleasti mitä hän tuollaisella tekee, miksi hänen siellä pitäisi rampata. Paskaa musiikkiakin kaiken lisäksi…
Ja häipyy jättäen taakseen hiljaisuuden ja huurteen peittämät kitarankielet.
No, Mörrimme irroittelee varovasti kieliin kiinni jäätyneitä sormiaan ja funtsailee: ”Soita nyt tässä kun lämpö lähentelee absoluuttista nollapistettä. Ja ne kauneimmat laulut tuli sitä paitsi soitettua jo silloin kun oli hiukan trooppisempi säätila. Nyt nekin sai takaisin epävireisin riitasoinnuin vääristeltynä…”
Aamulla, jos sellaista tulee, ajattelee vielä menevänsä vaihtamaan muutaman sanasen vastapuolen kanssa.
Hiipii siis aamun hämärässä paikalle lievää hankea pitkin. Pysähtyy, katsoo, katsoo tarkemmin. Näkee. Siellä bailaa jo Päivänsäde Menninkäisen kanssa. Vääntelehtii valssin tahdissa, tanssahtelee tangon rytmeissä…Tuskin enää edes muistaen Mörriä joka antoi hänelle kesän, leudot tuulet, valoisat yöt ja otti pehmeästi kiinni jos toinen meinasi kompastua.
Mörri kääntyy allapäin, alkaa laahustaa korpikuusen kantoa kohden jonka alla hänellä on snadi luukku. Roikottaa skittaa lysähtänein hartioin. Skitta jättää lumeen vanan, jota tyhmempi voisi kuvitella jäänsärkijän avaamaksi väyläksi.
Vilkaisee vielä kerran taakseen näkemättä kuitenkaan enää mitään.
Ajatus tuo todellisuuden aivoihin:
-”Tiesinhän minä, ettei tämä ole minun lauluni, vaikka se niin kauniilta kuulostikin…”