…mut antaa mennä vaan
rima pysyy ylhäällä
kun riman alittaa”
Ei tässä sitten ehkä ihan pikakelauksessa fiiliksiä läpi mennäkään, tai sitten nauha juuttui tuskallisimpaan kohtaan…
Täytyy kyllä sanoa etten aiemmin elämässäni ole tällaiseen suhteeseen tai suhteen loppumiseen törmännyt. Joku taisi tosiaan hiipiä ihoni alle.
Melkein koko päivän kipu on ollut ihan fyysistä. Ihan kuin joku tosiaan koittaisi päästä pois sieltä ihon alta, jokainen hermo kuin viulunkieli, jokainen lihas kireänä, päässä tunne kuin siellä olisi kahdet aivot.
Meinasin karjaista jo televisiollekkin ja kun 10 kiloa mustaa kissanlihaa istui sohvalla vieressäni ahdistuin, että se on liian lähellä. No, lähdin itse pois.
Mielessä pyörii vuorotellen se kaikki kaunis ja tuo oman vaikeutensa asiaan, toista vuoroa täyttää viha ja voimaton suuttumus erinäisiä asioita kohtaan. Kahdet aivot?
Kohta ei varmaan yksiäkään näillä kierroksilla. Ikävää, kaipuuta, pettymystä, turhautumista, vitutusta, vihaa, rakkautta, ymmärrystä, surua, epätoivoa, voimattomuutta, itsesääliä, puhdasta tuskaa jolla ei ole nimeä…
Hiukan saattaa vaikuttaa asiaan sekin, että tätä suhdetta ei pysty puhumaan loppuun, selville vesille. Käsittelemään asioita kummankin kantilta ja tekemään loppullisen tilinpäätöksen. Johtuen siitä, ettei toinen kykenisi keskustelemaan kuin kolmisen minuuttia korkeintaan ja kaikki sen jälkeinen vain pahentaisi asioita.
Tämä on siis vaan käsiteltävä yksin, pahemmin ei voi kenenkään muunkaan kanssa jutella. Koska silloin pitäisi selittää kaikki vähintään vuoden ajalta että voisi kuvitella tulevansa edes hiukan ymmärretyksi. Tämä kun ei ollut mikään normisuhde jossa tavataan, tapellaan ja erotaan kuten entiset, vaikka sen tapaamisen ja ”tappelun” väliä saattoikin olla useita vuosia. Tämä oli jotain muuta eikä se muu ollut pelkästään henkinen sairaus.
Läpi tästä on vaan mentävä ja läpi tästä mennään.
Vaikka sitten alittamalla se rima jos se muuten ei paikoillaan pysy…