…ja pian väistyvä kaamos yrittää vielä näyttää kovinkin mahtavalta, se ei tiedä, että metsikön uumenissa piileskelevät aurinkoiset aamut ja lintujen laulu.
Ei se kyllä minustakaan ihan siltä tunnu, mutta näin on tapahtunut vuosi vuoden jälkeen joten on melkoisen oletettavaa että näin tapahtuu nytkin. Siinä historia toistaa itseään eikä ihminen historiaansa. Tai luonto luontoaan joka toimi täydellisesti itsenään, kunnes ihminen meni ja sekoitti senkin.
Olenko siis vihreä? Luojan kiitos, tällä hetkellä vielä enemmänkin kalpea hyvin valvotun vuorokauden jälkeen. Kun alan vihertää on ehkä syytä vaihtaa asentoa tai kipittää terveyskeskukseen mitä kiireimmin.
Paljonhan tässä on aikaan saatukin, keräilty sirpaleita ja kursittu kokonaisuutta hieman enemmän kokoon, kirjoiteltu pari mailia ja tekstaria sekä huolehdittu toisen kissani loputtoman läheisyydentarpeen tyydyttämisestä. Se on aika hyvin kun ottaa huomioon etten suunnitellut tekeväni mitään.
Suomen ahkerin laiskuri. No, tosiasiassahan on ihan hyvä kyetä olemaan tekemättä mitään ja etenkin juuri nyt kun ihmissuhde typeryyden tuoma ajoittainen ahdistus pistää liikkumaan välillä liikaakin. Etenkin nukkuma-aikoina se on hiukan häiritsevä ominaisuus. Kaikesta löydämme kuitenkin aina sen hyvän puolen. Tässä tapauksessa kellon soidessa on jo valmiiksi pystyssä. (Tai sitten hermot kireällä lentää sängyltä kattoon sen ensimmäisestä ulvahduksesta…)
Jospa tästä hiippailisi hiljalleen syömään ihan itse tekemäänsä ruokaa, kun äitien tekemää ei ole. Ei silti, ei kyllä äitiäkään. Toki joskus on ollut, jotain kauttahan tännekin on pullahdettu.