Se käykin hyvin helposti. Alamme suhtautua ympärillä olevaan kuin ei-luostari tavaraan ja eläviin organismeihin kuin ne eivät luostaria olisi nähneetkään.
Nyt kun olemme saaneet aikaiseksi muutoksen suhtautumistavassa, onkin aika ihmetellä viiden vuoden erakkotaipaleen kutistumista ja kuinka hyödyntää paluutaan ihmisten ilmoille luostarijakson jälkeen.
No juu, tämä edestakaisin heilahtelu vie voimia, johonkin tulokseen olisi hyvä päästä, vaan kun se ei ole itsestä riippuvainen asia. Osa tosin voisi hiukan paremmin selkiytyä jos uppoaisi omaan ajatus ja tunnemaailmaan sen luomien seurasten pohjalta suhteessa tähän suhteeseen ja siinä ilmeneviin ongelmiin.
Suhteessa on siis ongelma ja ongelman nimi on sairaus johon ei voi vaikuttaa omalta osaltaan juuri ollenkaan.
Sairauteen oli helppo suhtautua ymmärryksellä ja myötätunnolla kun oireilu ei kohdistunut itseen vaan oli muualle kohdistuvaa niin hyvässä kuin pahassakin.
Vaikeuksia alkoi tulla, kun se rupesi kohdistumaan negatiivisena omaan persoonaani vaikeimpina aikoina ja aiheutti seuraukset jotka aiheutti, myös ne taloudelliset. Talous on talous, se on aina korvattavissa tai korjattavissa, ihminen ei.
Negatiivisuus oireilussa omaan persoonaan kohdistuvana olisi ollut vielä kestettävissä, mutta hallinnan ulkopuolelle jäi kun se ilmaantui muodossa joka koki minut uhaksi ja alkoi ajaa pois.
Ei kai kenenkään ole siihen helppo suhtautua, etenkin kun on vaikeaa sanoa mikä lopulta on oireita, mikä ihmisen aitoa suhtautumista.Tosin vaikeimman paranoidisuuden aikoina se oli suhteellisen selvää.
Nyt kun toinen osapuoli alkaa olla oireitten suhteen paremmalla tolalla hän on aivan eri tavalla alkanut vetää takaisin minua ja yllättänyt pari kertaa positiivisesti lähipäivinä.
Eli remonttia omassakin päässä.
On se nyt helvetti kun on vuosikausien kokemus mielenterveystyöstä ja ei kykene katsomaan realistisesti tilannetta.
Kysymys on vaan siitä, että duunissa pystyi jakamaan ongelmia työryhmän kanssa ja työnohjauksessa. Tätä ei voi jakaa kenenkään kanssa. Eli omilla mennään siihen asti mihin rahkeet riittävät.
Mutta onhan toki eri asia olla hoitvana osapuolena kuin läheisen ihmisen sairaudessa mukana.Kokemus se on tämäkin katsella asiaa toiseltakin puolelta. Kokemuksessa vaan hankalaa, kun en ole virallisesti omainen missään suhteessa, en edes sen vertaa pysty vaikuttamaan asioihin, vaikka jotain mieleen tulisikin.
Ehkä on vaan tosiaan koitettava enemmän ja enemmän katsoa ensin omaa kaalia ja sen kautta suhtautumistaam eri asioihin koska moni asia joka menee egon kautta, ei tarvistsisi sitä tehdä. Edelleen pitää kyetä enemmän ottamaan huomioon, että toinen, vaikka onkin huomattavasti parempi, on silti toipilas ja hyvin herkkä. Näkee vielä jotkin asiat hieman toisin kuin olisi suotavaa ja siihen on kyettävä suhtautumaan.
Oppia ikä kaikki ja ei ihan helppoa opetusta aina, mutta eipä opikkaan jos tehtävät eivät tasaisesti vaikeudu.
Koetetaan nyt tehdä kaikki mahdollinen aluksi tämän edes takas systeemin rauhoittamiseksi.Oma ego siinä kolisee enemmän kuin tarpeeksi, mutta antaa kolista.
Antaa elämään näyttää…