…kuinkahan kävisi, jos vaikka brakaisin?
Joukolla kaikki mun nostavat takaisin.
Missä on ylpeä arvottomuus?”
Vai…?
Tunnenko itseni niin hyvin että voisin sanoa mitkä olisivat ne toissijaiset puolustuskeinot joilla itse reagoisin jos romahtaisin? Voisinpa väittää että se olisi hyvin syvä depressio. Ei mikään pieni alavireisyys.
Tila jossa jokainen valo olisi sammut, kaikki olisi täysin yhdentekevää, en löytäisi yhtään syytä miksi nousta sängystä (ei niitä monia ole nytkään, mutta vielä riittävästi).Itsemurhariski olisi kuitenkin olematon erinäisistä syistä johtuen.
No, olen ennenkin ollut väärässä…
Mielenkiintoista silti havaita, että ahdistun heti jos joku kysyy aionko pitää yhteyttä tai onko tämä yksi ottanut yhteyttä. Ei ilmeisesti ole ymmärretty että minun on oikeasti saatava hänet elämästäni, tai syitä, miksi niin on. Se on kuitenkin yksi välttämättömistä omista puolustuskeinoistani, tarpeeksi raskasta on jo se, etten saa häntä mielestäni.
Kuinkahan kauan tätä kestää?
Tänään olen kuitenkin tyhjän pään ja ahdistuneisuuden ohella tuntenut aitoa vihaa. Minä joka en vihaa mitään enkä ketään.
Se on terve merkki ja tarpeellinen välivaihe, vaikken sitä vihaa sinällään kunnolla osannutkaan kohdistaa.Enkä siihen aio jäädä.
Näen kyllä maailmankin ja 5 ensimmäistä minuuttia uutisista kertoo kuinka hyvin asiani ovat ainakin toistaiseksi verrattuna suurimpaan osaan ihmiskuntaa. Yksi pieni ihmissuhteesta johtuva kriisi on hyvin pientä kaiken muun rinnalla. Koska se kuitenkin on keskellä omaa maailmaani, se vaikuttaa hiukan tai hiukan enemmän kaikkeen myös siinä.
”…olen suuri, olen pieni…”