…maahan siunaamattomaan
joka yö se palasi kummitellen
synkästä piilostaan.
Kuinka varma olinkaan…”
Enää en ole. En ainakaan ihmissuhteitten kohdalla. Yksi puhelu, yksi lause, yksi väärinkirjoitettu viesti voi lopettaa lopullisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta jotain joka sekuntia aikaisemmin oli tukevalla pohjalla.Tai jonka luuli olevan. Ilman mitään varoittavia tapahtumia, tunnelmia tai merkkejä siitä, että kohta rakennelma romahtaa alkutekijöitään alemmas.
Kolme, neljä viimeisintä suhdeyritelmääni on tullut alas ilman laskuvarjoa kertarytinällä, varoittamatta.
Ei tosin tämä viimeisin, vaikka siinä yllätyksiä riittikin enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Ostakaa muutama ylimääräinen yllätys?
Siinä olivat selkeät merkit mutta sivuutin ne naiviuttani koska tämän kohdalla halusin uskoa niin loppuun asti kuin mahdollista. Ainoastaan sen vuoksi, että se oli suhde jollaista en uskonut voivan edes olla.
En usko edes olevani sokea tai sinisilmäinen, koska aina ennen olen tiennyt hyvissä ajoin milloin suhde on alkanut kulkea auringonlaskuaan kohti. Joistain sanoista, eleistä tai tapahtumista puolikin vuotta aiemmin vaikka kulissit ovat olleet ihan kunnossa.
Olen sitten valmistautunut siihen ”rauhallisesti” ja odottanut kumpi sen ääneen aikanaan sanoo.
Suhteitten alut ovat alkaneet olla minulle lopun odotusta, eivät enää mielikuvia pitkästä onnellisesta yhdessäolosta jolloin toiseen tutustuu koko ajan entistä paremmin ja oppii ymmärtämään toisen maailmaa harmonisesti yhdessä eläen. Sitä vaan odottaa koska rysähtää vaikka menisi kuinka hyvin.
A.)Olenko tullut kyyniseksi? B.)Olenko tullut seniiliksi? C.)Olenko tullut kyyniseksi seniiliksi?
Tosin sen rakennelman kaataneen tapahtuman jälkeen olen oppinut nykyisin paremmin itse pistämään suhteen poikki, enkä ole jäänyt toiveikkaana rakentelemaan raunioita uudestaan kasaan. Kun kuitenkin on siinä vaiheessa selkeästi näkynyt, että niistä pirstaleista ei saa alkuperäisen veroista ja vaikka saisikin, eihän sekään pystyssä pysynyt.
”Kun äänet aamun täyttää
minä poistunut oon,
tuuli tyyntyneeltä näyttää
haahka ui kaislikkoon.
Jossain kauempana kuljen
ja ihmettelen
miks itket etkä huomaa että luonas en
minä ollutkaan
se minä ollut en
milloinkaan.” (Hector)