…saapui hän
näin hiusten liekehtivän
hän tuli maailmastaan
viereen mun
ja hymyili kun
hänet otin vastaan…”
Sängyllä, unen ja valveen rajalla millisekunneissa kaikki hyvin elävänä mieleen. Oi kiitos alitajuntani että muistutit etten ole ihan selvillä vesillä vielä vaan voit kätköistäsi varoittamatta sylkäistä kokonaisen suhteen hyvin elävine tunnetiloineen.
Voisimme toki tehdä yhteistyötä tilanteen selvittämiseksi, kunhan tajuaisit, että hän ei enää saavu tympeistä trikeistäsi huolimatta.
?
Kuinka tulinkin miettineeksi alkaako blogini vinkua viimeisiä henkäyksiään sitä mukaa kun itse liityn tiiviimmin tähän päivään jossa ei ole sitä mitä alitajuntani ilmeisesti vielä elää.
Sitähän tämä kuitenkin on ollut, yhden suhteen ja siitä selviämisen ruotimista. Jokin typerä mielijohde kokeilla onko kirjoittamisesta jotain apua. No, ainakin näkee, vaikkei kaikkea julkiseen blogiin kirjoitakkaan, eri vaiheita viikkojen aikana.
Voisi tietysti äkkiseltään kuvitella, että olen kovastikin kiinni siinä ihmisessä vielä.
Mikä ei pidä paikkaansa, johan sen viikko sitten todistin torjumalla täysin hänen paluu yrityksensä. Mikä ainakin itselleni kertoo sen, etten todellakaan halua häntä enää takaisin.
Se missä olen kiinni, on oma tunne elämäni joka ei seuraa samaa vauhtia ”järjen” kanssa. Sen tasaantumiseen voi kulua ilmeisesti hiukan enemmänkin aikaa tällä kertaa. Eikä se ole edes sitä, että kaipaisin takaisin jotain jota ei todellakaan enää ole.
Lähinnä se yllättää nauraen nurkantakaa pamauttamalla aivoihin kuvia tai tunnelmia joistain menneistä hetkistä täysin yllättäen.
Ole siinä sitten arvokkaan näköinen kun kaupan kassajonossa sukellat ulvoen polvillesi vuodattaen muutaman ämpärillisen kyyneleitä jonkun arvokkaille bootseille. (Hei, olin ihan tosissani).
Sitten joku vielä tulee ja kysyy fiksusti mites naissuhteet…???…siis onko ilomaantunut uusia…???????…
En ole koskaan pomppinut suoraan suhteesta toiseen, olen pitänyt melkoisen pitkiäkin välejä joskus (juu, puhun vuosista). En ole erityisen innostunut laastarisuhteista, vaikka sellainen toki voi jotain osaa tyhjyydestä täyttääkin ja tuoda muuta ajateltavaa.
Se vaan ei ole reilua ketään kohtaan, kaikkein vähiten sitä joka laastariksi joutuu. Hän joutuu uuden rakentamisen ohella purkamaan ohessa hänelle täysin vierasta vanhaa. Se voi joskus olla turhan raskasta. Eikä se muutenkaan ole paras perusta uudelle suhteelle.
Sen lisäksi laastari saattaa joutua poiston kohteeksi kun haava on parantunut. Yleensä siinä vaiheessa katselee maailmaa hiukan eri tavoin ja se joka on ollut hyvä ellei täydellinen apuna kriisistä ulos, ei kenties enää näytäkkään edes välttävältä suhteen jatkoa ajatellen.
Noinhan siinä usein käy (vaikka poikkeuksiakin on). Onhan noita erojen kohdalla tutkittu. Ja usein tukisuhde kaatuu pariin vuoteen mikä, kas kummaa, on jossain tutkittu keskimääräiseksi ajaksi sille kun ero pitemmästä suhteesta on täysin käsitelty.
Ei siis laastareita, haava paranee usein paremmin kun se saa vapaasti ilmaa.
Eteenpäin elävän mieli, vaikka sitten omaisikin kuolleen alitajunnan joka jumiutuu vanhaan…
”Yö ontui radalleen
melun liikenteen
yli hengityksen kuulin.
Yö parsi sukkiaan
ja lähti jatkamaan
pimein myrskytuulin…”