Kävin tossa viikonloppuna pitkästä aikaa treffeillä. Kaikki tuntui menevän hyvin. Oli hauskaa, juttua riitti ja treffien päätteksi oli puhetta, jos nähtäisiin toistekin. Nyt viikolla kun satuin kysymään asiasta, tuloksena oli kiertelyä ja kaartelua. Vähän kuin albatrossi olisi liidellyt virtauksien mukana jossain jyrkän kielekkeen yläpuolella. Rivien välistä luettuna sanoma oli melko varmasti ”Hohhoijaa! Ei nyt enää oikein kiinnosta nähdä, mutta jos nyt en kuitenkaan sano sitä.” Arvostaisin ihmistä kaikesta huolimatta paljon enemmän, jos hän olisi sanonut sen suoraan, kun että antaa toisen jäädä miettimään kiertelevien sanojen todellista merkitystä. Ja miksen sitten sanonut asiasta? Hyvä kysymys. En oikeastaan tiedä. Ehkä kuitenkin pidän kyseisestä ihmisestä, enkä haluaisi kuulla sitä kielteistä. Jos asia olisi toisinpäin, niin olisin ilmoittanut asiasta selvästi. Toisaalta, jos toinen kuitenkin haluaa olla ”vain” ystävä, niin ehkä näin on fiksumpi. Se suoraan sanominen voi johtaa siihen, ettei puhevälit säily pitkään. Olenko siis jonkun sortin masokisti, kun kidutan itseäni näin?
