Eikö se ikinä helpota, eikö ikinä lopu, enkö voi enää olla onnellinen. Kaipuu entistä avovaimoani kohtaan ei ota vain laantuakseen. Oloni on kokoajan niin tyhjä ja niin yksinäinen. Joka aamu kun herään, niin toivon vaan, että olisi jo yö niin tämäkin päivä olisi ohi. Ehkä jo huominen olisi parempi.
Haluaisin tavata jonkun ihanan ihmisen, jonka kanssa pystyisi puhumaan, joka haluaisi kuunnella ja josta voisin pitää kiinni ja nukahtaa onnellisena tämän viereen.
Kun 12 vuotta yhdessäoloa otetaan ois silmänräpsäyksessä ilman varoitusta, tuntuu kuin elämälläsi ei olisi enää mitään merkitystä.
