Nyt se alkaa: julkinen bloggailuni.
Olen kesämökillä, jonne pikkuveli asensi nettiyhteyden, vaikka alunperin sovimme, että tänne ei tuoda ikinä edes televisoita. Nyt on leivänpaahtimet ja mikrot ja telkut ja netit. Mutta myös bloggailuun sopiva hämärä, yksinäinen yö.
Ulkona rastaat vahtivat marjapensaita. Rappusilla lepäävät silikonihanskat ja sakset, joilla päivällä irrotin verkkoihin räpisemään jääneitä lintuja. Jo seitsemän tänään.
Viimeisin linnuista riipi sydäntäni. Vähäisillä voimillaan se enää piipitti hiljaa, nyyhkäisi, yritti herättää huomiotani roikkuessaan pensaan yläoksilla pää alaspäin. Vihreä verkonsilmä oli kiertynyt sen kurkun ympäri ja kenties tuntien ajan lintu oli pyristellyt vapaaksi. Veltto pää rauhoittui kämmenelläni, kun sain muovinarut katkaistua. Mutta samalla se veti viimeisen henkäyksen. Pieni linnunruumis jäykistyi kädessäni.
Olisikohan linnunsydän säikähtänyt isoja käsiä, saksia, outoa kosketusta…