Minä sytytän kynttilöitä ja odotan. Niiden liekit ryntäilevät värillisten lasien läpi kuin hätääntyneet eläimet seinilläni. Ja miten osaa radiosta soida juuri oikea laulu, vai soiko se päässäni? Sydän on hermostunut kuin vanki lähellä armahdusta, jos ovikello soi, jos se soi. Miten lankeaa peitto lattialle kuin kuollut hevonen. Ei sillä ole kai tänään muuta tointa, kuin paeta vuoksena kuuta. Ja niin häviävät kuiskaukset unisena juoksuhiekkana minun lantioluuni laaksoon. Kädet niin vahvat ja luotettavat yltävät joka nikamani porstuaan. Kaikki salaisuudet jota niskaani voi kuiskata, kiertävät siellä kuin virsi kirkkoholvissa. Pölyiset ja herkät mustehuiskut piirtävät sormenjälkien sanoja hipiäni pintaan. Ja niin minä kuulen, ihan varmasti kuulen ”en ole koskaan ketään näin rakastanut”.
Sitten mielikuvitukseni loppuu. Yövalo loistaa ja kirvelee silmiä. Yksinhän sinä olet, yksin! Avaan Sinuhen ja luen kuinka se raukka balsamoi ruumiita. Kyllä sitä monesta asiasta oppii, kun öisin lukee. Mutta aamulla olen vahva, minä itseriittoinen nainen. Ja Jeesus rakastaa minua. Niinhän se oli. Sehän riittää.